Oriveden Opisto 1936. Valokuva Veljekset Karhumäki Oy. Väritys Timo Suvanto. 

Lehtijutussa otsikon tarkoitus ei ole aina kertoa artikkelin keskeisestä sisällöstä, vaan houkutella lukijaa tarttumaan siihen. Tietämättä tämän taustoista sen enempää, omakohtainen kokemus on sellainen, että otsikko on usein eri henkilön laatima kuin itse artikkeli.

Hesarissa 7.7.2020 ollut artikkeli aurinkokunnan barysentrin eli massakeskipisteen (mkp) tarkasta määrittämisestä herätti vilkasta polemiikkia vanhojen fysiikan opettajien keskustelupalstalla. Juttu siis herätti kiinnostusta, mikä lienee hyvän lehtijutun tai ainakin aiheenvalinnan tarkoituskin. Artikkeli ei ollut toimituksen omaa tuotantoa, vaan pääosin käännetty alan julkaisuista. Ainakin tämä näyttää olleen yhtenä lähteenä, sen verran yhtenäisyyttä on sen ja Hesarin tekstien välillä

Itse julkaisu löytyy täältä. On selvää, että tiedetoimittaja, jolla on journalistinen, mutta ei fyysikon tai tähtitieteilijän koulutus takanaan, ei pysty oikein hyödyntämään alkuperäistä lähdettä. Ei ainakaan kaikilta osin. 

Valitettavasti toisen käden lähteissä olevat virheet ja epämääräisyydet tuppaavat siirtymään, kuten tässäkin on käynyt. Otan yhden esimerkiksi.

Ote yllä olevassa lehdessä

“Therefore, the precise gravitational centre (or barycentre) of the Solar System is not smack-bang in the middle of the Sun, but somewhere closer to its surface, just outside it.” 

Sama Hesarissa

"Aurinkokunnan tarkka painovoimien keskipiste ei ole lähellä valtavan Auringon ydintä. Sen paikka on juuri ja juuri Auringon pinnan ulkopuolelle."

Painovoimien keskipiste ei ole mielekäs fysikaalinen käsite. Homogeenisessa painovoimakentässä, kuten maapallon pinnalla olevien kappaleiden massakeskipiste ja painopiste ovat sama asia, mutta aurinkokunnassa tilanne on toinen. Jonkinlaisena ”painovoimien keskipisteenä” voisi pitää paikkaa, jossa aurinkokunnan kappaleiden, Auringon, planeettojen ja muun roinan painovoimien summa tässä pisteessä olevaan kappaleeseen on nolla. 

Joka tapauksella "painovoimien keskipiste" on eri asia kuin massakeskipiste.  Esimerkiksi Maan ja Kuun massakeskipiste, joka kiitos amerikkalaisten Kuuhun viemän etäisyysmittauspeilin tunnetaan hyvin tarkasti, on Maan sisällä.”Painovoimien keskipiste” sen sijaan on lähellä Kuuta, noin 350 000 km:n päässä Maan keskipisteestä. Todettakoon sivuhuomautuksena, että se on eri asia kuin Lagrangen pisteet , joilla on merkitystä mm. sellaisten satelliittien suhteen, joiden on tarkoitus pysyä paikoillaan avaruudessa.

Aurinkokunnan massakeskipisteen paikka Aurinkoon nähden vaihtelee. Se on joskus lähellä Auringon keskipistettä, mutta välillä yli Auringon säteen päässä Auringon kehän ulkopuolella. Kuvassa massakeskipisteen rata Auringon suhteen noin 50 vuoden ajalta. ”Sen paikka on juuri ja juuri Auringon pinnan ulkopuolella” olisi vaatinut yhden tarkentavan sanan lisää, jotta lause olisi ollut paremmin ymmärrettävä tässä kontekstissa. "Sen keskimääräinen paikka on juuri ja juuri Auringon pinnan ulkopuolella."

Se, että aurinkokunnan mkp ja Auringon keskipiste poikkeavat toisistaan ja niiden välinen etäisyys vaihtelee, ei ole uutinen. Se on ollut tunnettu fakta jo vuosisatojen ajan. Kadunmies tulee tuskin koskaan pohtineeksi tätä seikkaa. Se kun ei tunnu arkisissa askareissa millään tavalla. Miksi sitten hurrata tulokselle, jonka mukaan aurinkokunnan massakeskipiste olisi saatu laskennallisesti selville 100 m:n tarkkuudella?

Syy on se, että monet astronomiset mittaukset pitää kiinnittää inertiaalikoordinaatistoon, jossa kappaleella on kiihtyvyyttä vain, jos siihen kohdistuu nettovoimia. Inertiaalikoordinaatisto on joko paikoillaan tai liikkuu tasaisella nopeudella. Auringon keskipisteeseen kiinnitetty koordinaatisto ei toteuta tätä ehtoa, mutta Aurinkokunnan massakeskipisteeseen sidottu koordinaatisto toteuttaa.  

Painovoima-aaltojen pitäisi teorian mukaan vaikuttaa pulsarien lähettämien pulssien havaittuun taajuuteen. Havaituilta taajuuseroilta putoaa tietyllä tavalla pohja pois, ellei niitä ole mitattu inertiakoordinaatistossa. Siksi aurinkokunnan mkp:n keskipisteen tarkan sijainnin tietäminen on tärkeää. Vasta sen koordinaatiston suhteen tehdyt mittaukset kertovat todelliset erot pulsarien taajuuksien poikkeamissa. Mitä tarkemmin tämä piste pystytään laskemaan, sitä tarkemmin pystytään sen avulla mittaamaan aikaan ja paikkaan liittyviä astronomisia suureita.  Ylläoleva kaavakuva antaa siinä mielessä väärän mielikuvan tilanteesta, että siinä on kuvattu Aurinko paikallaan olevana kappaleena ja massakeskipisten liikkuu sen suhteen. Inertiaalikoordinaatistossa mkp on paikoillaan ja aurinkokunnan kappaleet Aurinko itse mukaanlukien liikkuvat mkp:n suhteen.

Kyse on nimenomaan mkp:n paikan laskemisesta. Aurinkokunnan mkp inertiaalikoordinaatiston keskipisteenä on laskennallinen abstraktio, sen paikkaa ei voi mitata. Siksi tässä kohtaa Hesarin yksi artikkelin  lause iskeekin fyysikon silmin tekstiä luettaessa pahasti näpeille: ”AURINKOKUNNAN keskipisteen mittauksessa”. 

Ainakin minun kouluaikana ainekirjoituksen synneistä pahimpiin kuului tautologia. Tautologian saastuttamasta aineesta oli turha odottaa kiitettävää arvosanaa. Ehkä juuri siksi toimittajat pyrkivät välttämään tautologiaa kuin ruttoa. Väliin seurauksena vain voi olla, että käytetään synonyymeina ilmaisuja, jotka eivät olekaan sitä. Kuten laskeminen ja mittaaminen.

Tutkimusraportin alla olevassa tiivistelmässä itse asiassa on kerrottu kaikki oleelliset seikat siitä, mistä tässä on oikein kysymys. Miten näistä faktoista kasaa suurta yleisöä kiinnostavan tiedejutun, on toinen asia. Kun jo pelkästään sen perusasian tietäminen, että pulssien epäsäännöllisyyden tarkka mittaaminen vaatii inertiaalikoordinaatiston, tuskin kuuluu kovin monen Hesarin ”maallikkolukijan” yleissivistykseen. 

"Abstract

The regularity of pulsar emissions becomes apparent once we reference the pulses' times of arrivals to the inertial rest frame of the solar system. It follows that errors in the determination of Earth's position with respect to the solar system barycenter can appear as a time-correlated bias in pulsar-timing residual time series, affecting the searches for low-frequency gravitational waves performed with pulsar-timing arrays. Indeed, recent array data sets yield different gravitational-wave background upper limits and detection statistics when analyzed with different solar system ephemerides (taivaankappaleiden liikkeiden taulukko). Crucially, the ephemerides do not generally provide usable error representations."

Artikkelin varsinainen pihvi on siis siinä, että aurinkokunnan massakeskipiste on selvitetty laskemalla tilastomatemaattisin keinoin 100 metrin tarkkuudella taivaankappaleiden taulukoitujen liikkeiden avulla. Onko näin suureen tarkkuuteen todella päästy, se selviää vasta, kun tämän inertiakoordinaatiston avulla saadaan mittaustuloksia pulsareiden taajuuksien epäsäännöllisyyksistä. Niitä odoteltaessa tarkkuus on vain hypoteesi.

Tämän postauksen tarkoitus ei ole mitenkään irvailla tai besserwisseröidä tämän artikkelin suhteen, vaan esimerkin valossa tuoda esille, miten vaikeaa tehdä tiedejuttua, jossa toimittaja joutuu tasapainoilemaan syvällisen aiheen monimutkaisten faktojen, lukijoiden mielenkiinnon herättämisen ja tekstin yleistajuttavuuden kanssa. Aika usein vielä oman ymmärtämisensä äärirajoilla, jommalla kummalla puolella. 

Itse tuskin olisin kiinnittänyt mitään huomiota näihin mainitsemiini asioihin, ellei entinen fysiikan opettajani professori Kaarle Kurki-Suonio olisi ottanut niitä esille kyseisellä fysiikan opettajien keskustelupalstalla. Kaarlen kommentit saivat minut kiinnostumaan aiheesta, joten siinä mielessä artikkeli puutteineen (tai ehkä juuri siksi) innosti minua ottamaan selvää jutun takana olevasta fysiikasta. Voiko tiedeartikkelilta lukijan suhteen enempää vaatia? 

Erkki Salomaa: Sarajevo, Bosnia-Herzegovina, 2012

Laterna Magicassa oli – ja meni – mielenkiintoinen näyttely Erkki Salomaa: Maailmankatu. Ei tullut käytyä monesta muustakin syystä kuin koronan pelosta. Tosin tappio ei ollut korvaamaton, koska sain lahjaksi kuvista tehdyn opuksen. Itse asiassa katselen valokuvia paljon mieluummin kotona valokuvakirjasta tai netistä kuin patsastelen valokuvanäyttelyssä. Kotona kuviin voi aina palata ja katsoa yhtä kuvaa sohvalla maaten niin pitkään kuin huvittaa. Näyttelyissä olin pyrkinyt käymään vain silloin, kun tekijä on ollut itse paikalla kertomassa kuvistaan. 

Maailmankatu on kaiken puolin pätevä katukuvauskirja. Sen lisäksi siinä on Hanna Weseliuksen hieno esipuhe. Suomeksi edelliset virkkeet tarkoittava sitä, että Salomaan käsitys katukuvauksesta ja  Weseliuksen valokuvauksesta, erityisesti katukuvauksesta on nähdyn ja luetun perusteella samat kuin minulla.  Vahva ostosuositus valokuvauksen harrastajille.

Erkki Salomaa: Funchal, 2015

Katukuvauksen suurimpia haasteita katsojaa ajatellen on se, että katsojalta puuttuu kuvan ottamistilanteeseen liittyvä tunnekokemus. Usein vielä paikat ja henkilöt ovat katsojalle täysin vieraita. Kosketuspintaa kuvaan on monesti varsin niukasti. Kaikki on revittävä irti itse kuvasta ja lähes pelkästään siitä. 

Muistan vieläkin hyvin katkerana muistona omilta valokuvauksen opiskeluajoiltani arvioijan kommentin, kun kerroin innoissani kuvan ottamiseen liittyneitä tunnelmia. Se kuului kaikessa lakoonisuudessaan: "Miten se näkyy kuvassa?". Sittemmin olen käyttänyt sitä useaankin kertaan, kun kuvaajat ovat kysyneet minulta arvioita kuvistaan pitkän ja vuolaan johdannon kera. Keskustelu on yleensä päättynyt siihen. 

Todettakoon tässä nyt vielä varmuuden vuoksi, että Erkki Salomaan kuvista välittyy ainakin minulle kuvissa vallitseva tunnelma. Niitä katsellessaan ei tunne myötähäpeää kuvaajaa kohtaan. Ne täyttävät hyvin katukuvauksen yhden keskeisen kriteerin, ratkaisevan hetken. 

Erkki Salomaa: Sarajevo, Bosnia-Herzegovina, 2012

Laterna Magicassa oli – ja meni – mielenkiintoinen näyttely Erkki Salomaa: Maailmankatu. Ei tullut käytyä monesta muustakin syystä kuin koronan pelosta. Tosin tappio ei ollut korvaamaton, koska sain lahjaksi kuvista tehdyn opuksen. Itse asiassa katselen valokuvia paljon mieluummin kotona valokuvakirjasta tai netistä kuin patsastelen valokuvanäyttelyssä. Kotona kuviin voi aina palata ja katsoa yhtä kuvaa sohvalla maaten niin pitkään kuin huvittaa. Näyttelyissä olin pyrkinyt käymään vain silloin, kun tekijä on ollut itse paikalla kertomassa kuvistaan. 

Maailmankatu on kaiken puolin pätevä katukuvauskirja. Sen lisäksi siinä on Hanna Weseliuksen hieno esipuhe. Suomeksi edelliset virkkeet tarkoittava sitä, että Salomaan käsitys katukuvauksesta ja  Weseliuksen valokuvauksesta, erityisesti katukuvauksesta on nähdyn ja luetun perusteella samat kuin minulla.  Vahva ostosuositus valokuvauksen harrastajille.

Erkki Salomaa: Funchal, 2015

Katukuvauksen suurimpia haasteita katsojaa ajatellen on se, että katsojalta puuttuu kuvan ottamistilanteeseen liittyvä tunnekokemus. Usein vielä paikat ja henkilöt ovat katsojalle täysin vieraita. Kosketuspintaa kuvaan on monesti varsin niukasti. Kaikki on revittävä irti itse kuvasta ja lähes pelkästään siitä. 

Muistan vieläkin hyvin katkerana muistona omilta valokuvauksen opiskeluajoiltani arvioijan kommentin, kun kerroin innoissani kuvan ottamiseen liittyneitä tunnelmia. Se kuului kaikessa lakoonisuudessaan: "Miten se näkyy kuvassa?". Sittemmin olen käyttänyt sitä useaankin kertaan, kun kuvaajat ovat kysyneet minulta arvioita kuvistaan pitkän ja vuolaan johdannon kera. Keskustelu on yleensä päättynyt siihen. 

Todettakoon tässä nyt vielä varmuuden vuoksi, että Erkki Salomaan kuvista välittyy ainakin minulle kuvissa vallitseva tunnelma. Niitä katsellessaan ei tunne myötähäpeää kuvaajaa kohtaan. Ne täyttävät hyvin katukuvauksen yhden keskeisen kriteerin, ratkaisevan hetken. 

Niin hienoja kuin Erkki Salomaan kuvat ovatkin, vähän kylmäksi ne jättivät minut. Pohdiskelin, miksi näin. Keittiöpsykologina tulin siihen tulokseen, että niistä puuttuu tuo aikaisemmin mainitsemani kosketuspinta minun suhteeni. En tunne kuvaajaa, en tunne kuvattavia, en tunne kuvauskohteita. Vertailuna mieleeni nousee äitini jo 50-luvulla New Yorkissa ottamat katukuvat. Äitini ei juuri kuvannut, mutta hänellä oli kyllä taiteellista silmää. Isäni oli ladannut hänelle kameraan rullan filmiä ja laittanut valotusarvot päivänvalon mukaan. Niillä piti pärjätä. 

Valaise tarina kuvaksi — Henkilökuvausstudiossa ja miljöössä

Puputti, Tiina (Kirjoittaja, kuvaaja)

Kovakantinen sidottu kirja, 287 sivua

29,95 € + postikulut

Dosendo Oy 

Balto print 2021

Orivesi ennen VÄRIKUVIN

Suvanto Timo (Kirjoittaja, taittaja, värittäjä, kuvatoimittaja)

Kovakantinen sidottu kirja, 360 sivua

45,00 € (Sisältää postikulut postiluukkuun kannettuna)

Timsak Oy   

Oriveden kirjapaino 2020

Tämä on teoskappaleiden vertailu. Tiinan kirjan sisällön laitan vasta tämän jälkeen arvioon. Tuoreena kirjoittajana ja kustantajana en voi olla vertaamatta näitä kahta opusta ulkoisesti. Se on jotain, mitä harvemmin näkee tehtävän. 

Molemmat opukset ovat kovakantisia ja lankasidottuja. Siis ihan oikeita kirjoja. Minun kirjani formaatti on tekijänsä tavoin tuttu ja turvallinen B5, Tiinalla taas perinteisistä standardimitoista piittamaton muodikas vaaka. 

Minun kirjani on painettu 115 gramman kiiltävälle Silk-paperille. Sitä pidetään yleensä ohuimpana paperina, jolle voidaan vielä painaa valokuvia niiden laadun juurikaan kärsimättä paperin ohuedesta. Sitä ohuempaa paperia käytettäessä toisella puolella olevat kuvat alkavat jo kuultaa hieman lävitse. 

Tiinan kirjan paperi on luultavasti kiiltävä 140 grammainen. Sen paino-ominaisuudet ovat himpun verran paremmat, etenkin  teknisesti korkealaatuisten valokuvien ollessa kyseessä. Kuten Tiina kirjassa on. Paksumman paperin läpikuultavuus on ymmärrettävästä syystä vähäisempää, mikä on ihan merkittävä ominaisuus kirjassa. Tosin Tiinankin kirjassa on muutama sivu, joissa seuraavan sivun kuva saattaa kuultaa vähän lävitse sivua käännettäessä. Etenkin jos edellisellä sivulla on nykyisissä taitoissa käytettyä runsasta valkoista pintaa ja toisella puolen on tummaa sisältävä valokuva. 

Paperin paksuudesta johtuen kirjamme ovat aika jämptisti yhtä paksut, 25 mm, vaikka Tiinan kirjassa sivuja on melkein sata vähemmän. Mitä välii?  On sillä, minulle. Vaikka minulla oli omat rahat kiinni kirjan tekemisessä, olisi minulla ollut tässä konkurssissa varaa käyttää paksumpaakin paperia. 

Miksen sitten käyttänyt? No siksi, että ajattelin jo kirjan myynnin käytännöllistä puolta paperia valitessani. Minun kirjani aikajänne alkaa 1900-luvun alusta ja päättyy vuoteen 1970, jolloin minä lähdin Orivedeltä. Tällaisen kotiseutukirjan kohderyhmä on ihmiset, jotka ovat eläneet ainakin osan elämästään kirjan kertomassa paikassa ja kirjan kertomana aikana. Siis kirjan keskeinen ostajakunta on juuri tätä kirjoitettaessa koronapiikin saamisvuorossa, 70+ seniorikansalaisia. Moni heistä ei lähtisi muutenkaan enää mieluusti postiin pakettiaan hakemaan, saatikka näinä aikoina. Kirjan pitää olla niin ohut, että posti voi tuoda sen kotiin ja laittaa postilaatikkoon tai pudottaa postiluukusta sisään. Paksuutta ei saa olla 30 mm enempää. Osoittautui, että olin laskenut oikein. Minulta tilattujen ja postin kirjeenä kuljettaneiden kirjojen avulla sain pääni pinnalle. 

Nämä kaikki vain kertomuksena siitä, millaisia seikkoja kirjaa tehtäessä kannattaa ottaa huomioon. 

Harva lukija katselee kuvakirjaa luuppi kädessä. Minä teen sitäkin. Siitä näkee, millä tekniikalla ja kuinka hyvin kirja on painettu. Myös sen, millaista rasteria on käytetty. 

Tiinan kirja on painettu käyttäen perinteistä rasteria, jossa rasteripisteet painetaan riviin. Kohdan väri ja tummuus riippuu siitä, kuin isoja sen kohdan rasteripisteet ovat. 

Minun kirjassani käytetään modernia stokastista rasteria. Siinä saman kokoisia rasteripisteitä painetaan paperille satunnaisesti niin paljon, kuin kuvakohdan väri ja tummuus vaativat. En ole painoalan asiantuntija, mutta olen antanut kertoa itselleni, että korkealaatuisessa painotyössä ei ole kovin suurta eroa sillä, kumpaa menetelmää käytetään. Lopputulos on enemmän kiinni siitä, miten hyvin painotyö on tehty kuin käytetystä rasterityypistä.

Yksi kriteeri valokuvan painojäljelle on kuvien maksimidensiteetti, eli miten musta on kuvan tummin kohta. Kun minulla vielä sattuu olemaan tarkoitukseen sopiva laite, niin pitihän nämä tutkia. 

Tiinan kirjassa tanssijan puku näyttää kuvassa hyvin mustalta. Sen densiteettiarvo on 2,07. Densiteetti logaritminen suure. Ei mitenkään ns. korkeampaa matematiikkaa, mutta en käy tässä sen syvemmin luotaamaan densiteetin sielunelämää. Todetaan vain, densiteettiarvon 2,07 omaava pinta heijastaa vain 0,85 % siihen osuvasta valosta. 

Mikroskooppikuva Valaise-kirjasta kohdasta, josta mitattiin densiteetti 2,07. Mustan peitto on hyvä, suuri osa mustasta kohdasta on painettu mustalla osavärillä. 

Seija Sartti
Jussi Pohjakallio
Kova jätkä kamera kädessä
220 sivua
Siltala 2021

Juha Metso ja Anna-Stina Nykänen
Hannu Hautala
Legendan perintö
226 sivua
Docendo 2021

Viime vuonna sattui ilmestymään kaksi monella tapaa vertailukelpoista teosta suomalaisista valokuvauksen mestareista ja legendoista. Hannu Hautalaista ja Jussi Pohjakalliosta. En vertaile tässä kirjoja paremmuuden suhteen. Se olisi turhaa, ja kuitenkin ne painivat eri sarjoissa, jos edes kamppailulaji on sama. Mainioita opuksia molemmat ja molempien miesten tarina on vähintäänkin värikäs.

Sattumaa tai ei, mutta molemmat kirjat on kirjoittanut Hesarin toimittaja. Molempien naisten hiljattain edesmenneet aviopuolisotkin olivat myös toimittajia ja alansa legendoja. Seijan Aarno ”Loka” Laitinen ja Anna-Stinan Heikki Haapavaara. Onko tällä viimeksi mainitulla tiedolla mitään merkitystä tässä asiassa, se onkin jo eri juttu. Mutta kun kirjoittajalla on tapana kääntää kaikki kivet ja mottona on ”Piru piilee yksityiskohdissa”, niin tulipahan tämäkin detalji mainittua. 

Molemmat kirjoittajat ovat tavanneet kirjansa kohteet ja haastelleet heitä pitkään. Seija varmaan pidempään, joskaan ei ehkä tämä kirja mielessään. Hän nimittäin aloitti työuransa Jussi Pohjakallion valokuvaamossa ja siirtyi toimittajan työuralla vasta myöhemmin. 

Sekä Pohjakallio että Hautala kouluttivat itsensä ihan eri alalle ennen valokuvaajiksi ryhtymistään. Pohjakallio oli voimistelunopettaja, mikä ilmeni myöhemmin hänen kuvissaan kiipeämisillä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin erikoisia kuvakulmia hakiessaan. Hautala taas oli alun perin autonasentaja. Sillä ammatinvalinnalla ei tainnut olla Hannun valokuvaajan uran kannalta juuri muuta merkitystä kuin se, että halu päästä pois auton alta vahvisti Hannun päätöstä ryhtyä ammattimaiseksi luontokuvaajaksi. 

Pohjakallio on varmaan tuntemattomampi nykyisille sukupolville kuin Hautala. Suurelta osin se johtuu siitä, että hän oli kymmenisen vuotta Hautalaa vanhempi, hänen lehtikuvaajauransa oli huipussaan 50- ja 60-luvuilla, eikä hänen aikanaan valokuvaajilla ollut tapana luoda itsestään brändiä, kuten Hautalan kohdalla on käynyt. Vaikka termi itse ei varmaan Hannun suuhun oikein istu. 

Minulla oli tapana pikku poikana 50-luvulla lukea sanomalehdistä sarjakuvat ja urheilusivut. Urheilukuvista en tietenkään osannut kiinnittää huomiota kuvien nimiin, mutta tietyt kuvat vain tuntuivat kertovan paremmin edellisenä iltana kuulemieni Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostamien kisojen tunnelmasta. Näin jälkikäteen olen todennut useiden kuvien olleen juuri Jussi Pohjakallion ottamia. Kirjassakin on esillä muutama minun mielestäni mestarilaukaus ja omien muistojeni herättäjä.

Jussia en koskaan tavannut, hän kuolikin jo yli 30 vuotta sitten toimittuaan pitkään mainoskuvaajana. Hannun olen tavannut useaankin kertaan. Eräs tapaaminen jäi erityisesti mieleen. Hannu sai vuonna 2003 arvostetun Finnfoto-palkinnon. Palkinto luovutettiin hänelle arvokkaassa tilaisuudessa ravintola Töölönrannan kabinetissa. Olin mukana tilaisuuden järjestelyissä. Hannu tuli juna-aikataulustaan johtua tuntia aikaisemmin paikalle kuin tilaisuuden oli tarkoitus alkaa. Kun miestä ei voinut päästää puolivalmiiseen juhlatilaan eikä jättää yksin ravintolaan odottamaan, Finnfoton silloinen toiminnanjohtaja komensi minut viemään Hannun ravintolan baariin, tarjoamaan hänelle oluet ja pitämään seuraa, kunnes tilaisuus alkaisi. 

No, Hannullahan juttua riittää. Tilasin meille oluet ja taisinpa tilata toisetkin. Kun kello läheni alkamisaikaa, aloin hoputella Hannua tyhjentämään lasinsa ja lähtemään vastaanottamaan palkintoaan. Hannu oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että koska minä olin tarjonnut hänelle oluet, hänen täytyy herrasmiehenä tehdä samoin. Sitä paitsi yksi hyvä juttu oli kuulemma jäänyt vähän kesken. Yritin vastustella, enhän minä tarjonnut oluita, vaan ne menisivät Finnfoton piikkiin. Ei auttanut, oluet tilattiin ja juttu jatkui, kunnes Finnfoton silloinen puheenjohtaja tuli vihaisena paikalle haukkuen tietysti minut, kun en ollut hoitanut juhlakalua paikalle, vaikka tilaisuus oli jo alkanut. Hannu puolusti ponnekkaasti minua, mutta huonolla menestyksellä. Minä olin syntipukki ja sillä hyvä. Siihen olin tyytyminen. Kaljarahojakaan en kehdannut käydä myöhemmin kuittaamassa toimistossa, vaikka kuititkin olivat tallessa. 

Molempia kirjoja on fotarina mukava lueskella. Ammattitoimittajien teksti on sujuvaa. Tosin Hautalan kirjan Hannun alastomalle keholle projisoituja Hannun luontokuvia Juha Metson kuvaamina pidin vähän halpana ratkaisuna. Taidettahan ne varmaan ovat, mutta eivät hirveästi minun makuuni. Sitä paitsi valokuvataiteesta en tunnetusti ymmärrä mitään.  

Helsinki väreissä – värivalokuvia 1950–1970-luvuilta

Toimittanut: Satu Savia

159 sivua

Helsingin kaupunginmuseo 2022

Hinta vaihtelee ostopaikasta riippuen. Kaupunginmuseossa 38 euroa.

Orivesi ennen VÄRIKUVIN

Toimittanut, taittanut, kuvat digitoinut ja värittänyt: Timo Suvanto

370 sivua

Timsak Oy 2020

Hinta 45 euroa

Helsingin kaupunginmuseo on julkaissut oivallisen valokuvateoksen Helsinki väreissä. Kirjalle voi vilpittömästi toivoa menestystä ja pitkää ikää. Etenkin omaan ikäluokkaani kuuluvien helsinkiläisten oletan ottavan kirjan lähes hartaudella vastaan. Kertoohan se värikuvin ajasta, joka sijoittuu heidän lapsuuteen ja nuoruuteen.

Minua kiinnosti opus sinänsä valokuvaajana, mutta erityisesti itse samantapaisen kirjan tekijänä. Tässä jutussa keskitynkin vertailemaan millaisiin rakenteellisesti samankaltaisiin ja erilaisiin ratkaisuihin niissä on päädytty. Kirjoja en laita millään kriteerillä paremmuusjärjestykseen. Jo jääviys estää sen. 

Kansikuvissa on heti paljonkin samanlaisuutta. Paikkakuntien keskeiset valtaväylät: Helsingin Mannerheimintie ja Oriveden nykyinen Keskustie, kuvan ottamisen aikoihin Tampereen ja Jyväskylän välinen kantatie. Molemmista kansikuvista ainakin paikkakuntalaiset tunnistavat heti miljöön, Orivesi-kirjan kuvasta jopa ulkopaikkakuntalaisetkin saattava nähdä kuvassa jotain tuttua: taustalla olevan Tarmo Koiviston Mämmilä-kirjojen rakennuksen. Auvisen talon.

Tämän lisäksi kansikuvia yhdistää valkoinen lakki. Poliisin ja ylioppilaiden. Veikkaan, että kummankin kirjan kansikuva on vakaan harkinnan tulos. Omastani tiedän ja jopa juuri ja juuri vielä muistakin.

Valokuvakirjoissa yksi keskeisistä ratkaistavista seikoista on se, miten rytmittää kuvat. Kummassakin on päädytty samaan perusratkaisuun: teemoittain. Helsinki-kirjassa ne ovat

7 Helsinki väreissä – aikamatka vanhaan Helsinkiin

15 Kaupungilla

29 Kohtaamisia

51 Yksin

63 Yhdessä

85 Työssä

107 Liikkeellä

123 Muutokset

141 Illan saapuessa

154 Kuvien laatu, tiedot ja valokuvaajien esittelyt

Orivesi-kirjassa taas

5 Lukijalle                

 6 Oriveden kirkonkylä       

64 Sukkavarras        

86 Oriveden kirkko                

108 Kansa- ja oppikoulu         

134 Oriveden Opisto               

187 Urheilua ja muuta liikkumista      

 228 Kruunuhäitä ja muita juhlia         

240 Ihmisiä, vuosia, elämää  

350 Väritetyt valokuvat      

Kun molemmilla kirjoilla on suunnilleen samat reunaehdot: iso läjä satunnaisten kuvaajien satunnaisia aiheita käsitteleviä valokuvia, mikään muu rakenteellinen ratkaisu ei ainakin ihan heti tule mieleen. Näin se tuppaa olemaan ainakin kaikissa minun silmiini tulleissa historiallisten valokuvien kirjoissa. 

Näyttävät kuvat on taitettu koko aukeaman kokoisiksi. 

Minulla on tyhjän paperin kammo. Jotta en maksaisi turhaan kirjapainolle, harrastan paljon koko aukeaman peittäviä kuvia.

Jos koko aukeaman kuvaan liittyy kuvatekstiä, Orivesi-kirjassa se on yleensä taitettu kuvan päälle. Kaikki fotarit eivät tästä riemastuisi, mutta minun kirjani kuvaajat ovat jo autuaammilla kuvausmailla. 

Jos samasta teemasta on paljon samankaltaisia kuvia, myös Helsinki-kirjassa laitetaan suurin osa niistä pieninä. 

Minulla taas samalla aukeamalla olevat erikokoiset kuvat on taitettu lähes kaikki samalla tavalla. Ehkä taiton suhteen erot näkyvät siinä, että toisessa kirjassa on asialla ollut graafikko ja toisessa wannabe graafikko.

Paitsi ulkoasun ja sisällön rakenteen samankaltaisuus näitä kahta kirjaa yhdistää kuvien värillisyys. Helsinki-kirjassa ne ovat aitoja värivalokuvia, Orivesi-kirjassa pääosin mustavalkoisista tekijänsä parhaan kyvyn mukaan väritettyjä. Seikka, mikä on saanut monet mustavalkoisten valokuvien koskemattomuuteen vannovat puritaanit repimään pelihousunsa. Minä en siitä välitä, koska nimenomaan väri on molempien kirjojen keskeinen ominaisuus. Maailma oli näiden kuvien aikaan yhtä värikäs kuin nykyisin, me olemme vain tottuneet katsomaan sen ajan historiaa mustavalkoisin valokuvin. Onneksi 50- ja 60-luvulta on säilynyt aitojakin värikuvia. Orivesi-kirjassa vain oltiin sen tosiasian edessä, että kirjaan sopivia värivalokuvia ei sen aikajänteeltä 1907–1965 ajalta löytynyt kuin kourallinen. Joten oli pakko värittää, jos halusi pitää sisällön kirjan kannen kanssa sopusoinnussa. 

Tätä kirjoitusta varten minulla oli sähköinen PDF-versio kirjasta, joten kirjan fyysisen kappaleen ulkonäköön en osaa ottaa kantaa. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, etteikä se olisi samaa korkeata tasoa kuin minkä kuvan PDF minulle jätti. 

Kummatkin opukset kuuluvat minusta kategoriaan kotiseutukirjat, joskin toisen potentiaalinen lukija- ja ostajakunta on kotvasen toista suurempi. Minun oma kokemukseni parikin kotiseutukirjaa tehneenä on se, että kiinnostusta niitä kohtaan ei tuppaa olemaan muilla kuin niillä, joilla on jokin henkilökohtainen suhde kirjan sisältöön. Orivesi ennen VÄRIKUVIN -kirjaa on myyty ihan kiitettävästi Orivedellä, muualla sitä tuskin huolittaisiin ilmaiseksikaan. 

Voinkin vilpittömästi suositella kirjaa Helsinki väreissä jokaiselle, jota kiinnostaa pääkaupungin arki viime vuosisadan puolenvälin jälkeen. Ihan riippumatta siitä, onko sen kokenut itse vai korkeintaan kuullut kesälomilla maalle ängenneiden stadilaisten kehuvan sitä. Kirja sisältää paitsi Helsingin ajankuvaa, niin se kertoo 50- ja 60-lukujen kaupunkilaiselämästä yleisesti, joten se toimii laajemmassakin kontekstissa. Muu Suomi seurasi Helsinkiä monessa asiassa muutaman vuoden viiveellä – paitsi jäähallin rakentamisessa.

 Menkööt vielä pari ohutta Orivesi-yhteyttä näiden kahden kirjan välillä. Helsinki-kirjan toimittanut Satu Savia on nuoruudessaan käynyt Oriveden opiston. Toinen yhteys on, jos mahdollista, vieläkin ohuempi. Helsinki väreissä kansikuvan on ottanut Jalmari Aarnio. Hänen täyskaimansa oli minun rippipappini Orivedellä.