Quantcast
Channel: Timon poikkitiedepalsta (Interdisciplinary Science by Timo)
Viewing all 174 articles
Browse latest View live

Onko Valtaoja isompi kuin Oja?

$
0
0


Esko Valtaoja
Koti ikuisuutta
Ursa 2017
303 sivua

Heikko Oja
Universumi
Ursa 2017
311 sivua

Ursalta ilmestyi tänä vuonna yllä mainitut opukset, joita olen hartaasti lueskellut. En nyt sentään kädet ristissä, mutta jonkinmoisen uskonnollisuuden ilmapiirin vallitessa kuitenkin.

Valtaojan teos perustuu minusta ihan selkeästi uskoon. Esko uskoo vakaasti ihmiskunnan valoisampaan tulevaisuuteen tai pitää ainakin sitä paljon todennäköisempänä kuin suuri joukko maailmanlopun ennustajia. Yhtenä perusteluna se, että maailmanloppu on peruttu jo useampaan kertaan muidenkin kuin Jehovan todistajien taholta.

Valtaojan käyttämä metodi on hänen itse keksimänsä termin mukaan taannuste. Sen keskeinen idea tuntuu olevan ajatus historian itseään toistavuudesta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on ollut ihmiskunnan historiassa, mutta aina on selvitty pahastakin pinteestä. Välillä onnen, välillä ihmisten nokkeluuden avulla.

Tämä näkökulman valinta tekee kirjasta toisaalta virkistävän erilaisen vastavirtaan pyristelevän apokalyptisten teosten valtavirrassa. Valtaojan suunta on selvästi eri kuin valtavirran. Toisaalta omaa optimismia puolustaessaan Esko joutuu sitten kaivamaan viimeisetkin positiivisuuden jyvät argumenttien laarista. Väliin tuntuu, että jyvien sekaan on tullut muutama akanakin, jopa torajyvä. Ainakaan minä en osaa mitenkään suhtautua innolla ajatukseen, että ratkaisu olisi maapallolla pois lähteminen. Samanlainen itku siitä syntyisi kuin karjalaisilla evakkoon joutuneille aikoinaan.

Valtaoja kirjoittaa hyvin ja elävästi, sehän tiedetään jo ennestään. Vaikka minä en innostunut tästä kirjasta yhtä paljon kuin Eskon monista aikaisemmista, niin lukemisen arvoinen se on ilman muuta. Vahvalla lukemissuosituksella siis pukinkonttiin.

Mitä tekemistä Heikki Ojan kirjalla on uskon kanssa? Sitä vain, että kirjassa käydään selkeästi ja seikkaperäisesti lävitse se, mitä tiede on saanut selville maailmankaikkeuden synnystä, iästä ja koosta. Teos on helppolukuinen, mutta sisältää minusta suunnilleen sen tiedon, jota voitaisiin kutsua kosmologiseksi yleissivistykseksi. Sen maailmankuva ei ole syntynyt jumalaisen ilmoituksen perusteella, vaan tiedemiesten ja -naisten pitkällisten ja monipolvisten tutkimuksien avulla. Kuva ei ole vielä suinkaan valmis, vaan tarkentuu koko ajan.

Minulla on tuttavia, joille erityisesti voisin suositella tätä kirjaa. Vaikka kosmologisten teorioiden vähänkin syvällisempi ymmärtäminen vaatii koulumatematiikkaa syvällisempää matemaattista osaamista, tässäkin maailmankaikkeuden synty on vähän yksityiskohtaisemmin kuin ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”. Jopa Väinö Linnan aloitus ”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi” antaa lukijalle paremman käsityksen siitä, miten Koskelan tilan syntyminen tapahtui.

Joten tämäkin pukin konttiin kovien pakettien osastoon. Molemmat kun ovat kovakantisia teoksia, mikä minusta on päiväperhosta pidemmän elinkaaren ansaitsevalle kirjalle ainoa oikea ulkoasu. Ursa kun on tunnettu siitä, että sen julkaisemia kirjoja on saatavilla julkaisuvuoden syksyä seuraavina vuosinakin.


Mitä tulee otsikon kysymykseen, vastaus on Oja, jos mittarina on kirjan sivumäärä, kirjan fyysinen koko tai paino. Lukijan itselleen tärkeinä pitämillä suureilla arvioituna järjestys voi olla mitä vain. 

Ei enää populismia!

$
0
0
Väkeä olisi jonoiksi asti. Miksi helsinkiläiset eivät tarttuneet päättäväisesti tähän tarjoukseen, jonka perään lähes kaikki maailman kaupungit kuolaavat?


Guggenheim-Helsingin noususta kestopuheenaiheeksi on kulunut seitsemän vuotta ja hankkeen kaatumisestakin jo reilusti yli vuosi. Herrojen (eikä rouvien) metkut eivät ole siitä muuttuneet, joten kertauksen vuoksi muutama kappale Guggenheimin Helsingin ristiretken historiaa.

Marraskuussa 2016 koko hanke näytti jo kuolleelta ja kuoppaamista vaille loppuun käsitetyltä.  Vaan annapa olla, kuolinkoreissaankin se nosti vielä päätään uuden esityksen voimin. Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen antoi taustatukea ja yritti näyttää kaapin paikkaa Timo Soinille ja perussuomalaisille. Useassa mediassa julkaistu juttu meni näin MTV-uutisissa.

Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen puolustaa lupaustaan myöntää valtion tukea Guggenheim-museon toimintamenoihin vuodesta 2021 lähtien. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini on ilmoittanut, että hallitus ei tule antamaan minkäänlaista tukea Guggenheimille.

– Timo Soini ja perussuomalaiset ei sitä päätä. Siitä mitkä museot tulee valtionosuuden piiriin tai millaisia kulttuuriavustuksia myönnetään, niin se on kulttuuriministerin päätös, Grahn-Laasonen sanoo MTV Uutisille.

Grahn-Laasosen mukaan veikkausvoittovarojen kasvu mahdollistaa valtion tuen antamisen Guggenheimin käyttömenoihin. Se ei olisi muulta kulttuurirahoitukselta poissa.

Kulttuuriministeri toivoo, että Guggenheim-hankkeen varjolla ei tehtäisi enää populismia.

– Toivon että populismi tämän hankkeen ympärillä loppuisi ja Suomi saisi uuden matkailuvetonaulan. Nähtäisiin se, että maailmalla luovat alat ja matkailu on kasvavia aloja ja Suomenkin pitää päästä osaksi niistä rahavirroista ja tulevaisuuden kasvusta. Uutta työtä, elinvoimaa, kulttuuria Suomeen, se on erittäin tervetullutta.

Grahn-Laasonen sanoo olevansa iloinen siitä, että hankkeeseen on kanavoitunut entistä enemmän yksityistä rahaa.

– Se kertoo siitä, että nämä toimijat uskovat tähän hankkeeseen. Olen kulttuuriministerinä kiitollinen siitä, että yksityiset henkilöt ja tahot ovat valmiita rahoittamaan tätä merkittävää kulttuurihanketta, Sanni Grahn-Laasonen sanoo.

Guggenheim-junan veturi Helsingin kaupungin puolelta oli apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Todettakoon kuriositeettina, että Kokoomuksen kannattama SDP:n ehdokkaan Viljasen valinta apulaiskaupunginjohtajaksi vihreiden ehdokkaan sijaan keväällä 2012 sai Vihreät kääntämään kelkkansa kaupunginhallituksessa ja torppaamaan Guggenheimin ensimmäisen tulemisen. Vihreät tietysti itse kiistivät tämän. Viljasta guggenheimilaisempaa apulaiskaupunginjohtajaa tuskin olisi löytynyt. On pitkälti hänen ansiotaan (tai syytään, näkökulmasta riippuen), että projekti eli näinkin pitkään. Näin kuitenkin Viljanen itse asiasta kuultuna Demarissa heti Grahn-Laasosen esiintulon jälkeen.

Helsingin kaupunginhallitus saa ensi maanantaina käsiteltäväkseen uuden ehdotuksen Guggenheim-museon perustamiseksi Helsinkiin.

Ehdotusta on valmisteltu yhteistyössä Guggenheim Helsingin Tukisäätiön kanssa. Kaupungin puolelta valmistelua on johtanut sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Kiinnostava kysymys Guggenheim-esityksessä on luonnollisesti valtion rahoitus. Ulkoministeri Timo Soini (ps.) on sanonut, että Guggenheimille ei tule valtion rahaa perussuomalaisten hallituskaudella. Museo hoitaa käyttötalouttaan omalla tulonhankinnallaan, mutta nyt se kuitenkin on saamassa 1,3 miljoona euroa valtionosuutta vuosittain. Ritva Viljanen kertoo, että valtionosuusjärjestelmän piiriin pääsemiseksi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on tehnyt asiasta ennakkopäätöksen eilen.

– Tämä on hänen normaalia päätöksentekoaan, joka kuuluu yksin hänelle. Hän on toimivaltainen ministeri tässä asiassa, hän ei tarvitse siihen hallituksen päätöstä, Viljanen sanoo.

Viljanen pitää päätöstä erittäin tärkeänä. Kyseessä ei hänen mukaansa ole myöskään mikään itsestäänselvyys, sillä Suomessa on paljon museoita, jotka eivät pääse valtionosuuden piiriin.

– Se on tärkeä myös museon (Guggenheimin) päivittäisen toiminnan tulojen ja menojen kannalta. Se on merkittävä raha, että 1,3 miljoonaa euroa vuodessa saa käyttötalouteen tukea valtiolta.

– Helsinki ei rahoita museon päivittäistoimintaa, olemme vain rakennettuja ja omistaja, emme vastaa museon käyttötaloudesta, Viljanen kertoo.

Ministeri Sanni Grahn-Laasosen valtionosuuspäätös on voimassa toistaiseksi. Kuten tiedetään, valtionosuudet ylipäänsä ovat olleet huojuvaa rahoitusta.

– Kun ministeriö tekee päätöksen, kyllä tämä luo selvästi luottamuksen suojan, Viljanen sanoo kuitenkin luottavaisena.

Hän laskee Guggenheimin rahoitukseen liittyviä lukuja toisin kuin esimerkiksi SDP:n Helsingin kaupunginvaltuutettu Kaarin Taipale. Taipale katsoo, että aikaisempaan esitykseen verrattuna yksityistä rahaa on tulossa lisää vain 6 miljoonaa. Kaupungin 35 miljoonan euron laina ei ole yksityistä rahaa, hän katsoo.

Esityksen mukaan rakentamista varten perustettaisiin kiinteistöosakeyhtiö, josta Helsinki omistaisi 84 prosenttia ja tukisäätiö 16 prosenttia. Kiinteistöosakeyhtiö ottaisi 35 miljoonan euron lainan museon rakentamista varten. Lainanlyhennyksestä sekä lainanhoito- ja korkokuluista eli yhteensä 33 miljoonasta eurosta 20 vuoden sopimusaikana vastaisi Guggenheim Helsingin Tukisäätiö kiinteistöyhtiölle maksettavalla vuokralla. Kaupunki antaisi lainalle täytetakauksen.

Ritva Viljasen mukaan lainan takuu on kaupungille riskitön, mikä on hänen mukaansa erittäin tärkeä asia Helsingin kannalta.

– Lainan takaisinmaksusta huolehtii yksityinen taho. Lainan riskin kantaa Guggenheim Helsingin Tukisäätiö, ei Helsingin kaupunki. Sopimukset on kirjoitettu niin, Ritva Viljanen sanoo.

Viljanen katsoo, että kun aikaisemmassa esityksestä yksityistä rahaa oli 26 miljoonaa euroa, nyt sitä on 66,4 miljoonaa euroa.

– Yksityisen rahan määrä tähän hankkeeseen on täysin poikkeuksellisen suuri.

Otetaanpa yksi kerrallaan, mitä on tullut luvattua ja mitä kerrottua, ja mikä on vaihtoehtoinen totuus.

1a. Kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen puolustaa lupaustaan myöntää valtion tukea Guggenheim-museon toimintamenoihin vuodesta 2021 lähtien.
1b. Ritva Viljanen kertoo, että valtionosuusjärjestelmän piiriin pääsemiseksi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) on tehnyt asiasta ennakkopäätöksen eilen.

Toisin kuin MTV-uutisissa ja useissa muissakin medioissa kerrottiin, Sanni Grahn-Laasonen ei suinkaan luvannut valtion tukea (vos) Guggenheimille. Hän antoi "ennakollisen näkemyksen", mikä politiikan juridisessa kielenkäytössä oli ihan outo ja uusi ilmaisu. Ei Sannikaan niin tyhmä ole tai ainakin virkamiehet olivat häntä neuvoneet lupaamasta mitään sellaista, mihin hänellä ei ole valtuuksia. Kuten päätöksiä tulevan hallituksen kulttuuriministerin puolesta.  Ei edes saman hallituksen uuden ministerin puolesta, pestit kun ovat kiertäviä. Onko Ritva Viljanen sitten ymmärtänyt asian osaamattomuuttaan vai tahallaan väärin, sitä on vaikea päätellä. Veikkaisin suhteiden kummankin puolesta olevan fifty-sixty.  Tässä oleellisilta osin kultuuriministerin asianosaisille lähtenyt tiedote. 

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen on allekirjoittanut ennakollisen näkemyksen Guggenheim Helsinki –museon sisällyttämisestä valtionosuuden piiriin. Se voisi toteutua aikaisintaan vuonna 2021.

Opetus- ja kulttuuriministeriö arvioi, että museolle vuosittain myönnettävä valtionosuus voisi olla suuruusluokaltaan enintään 1,3 miljoonaa euroa.

 2. Timo Soini ja perussuomalaiset ei sitä päätä. Siitä mitkä museot tulee valtionosuuden piiriin tai millaisia kulttuuriavustuksia myönnetään, niin se on kulttuuriministerin päätös.

Melkein napakymppi. Tosin kulttuuriministeri on nykyään Sampo Terho, mutta hänen puolueensa on Sininen tulevaisuus. Perussuomalaisena kulttuuriministerinä hän ehti toimia noin kuukauden ennen Perussuomalaisten hajoamista. Terho tuskin olisi ollut kovin innokas antamaan kulttuuriavustuksia Guggenheimille, jos hanke olisi edennyt. 

 3. Grahn-Laasosen mukaan veikkausvoittovarojen kasvu mahdollistaa valtion tuen antamisen Guggenheimin käyttömenoihin. Se ei olisi muulta kulttuurirahoitukselta poissa.

Mikä pelaten tulee, se pelaten menee. Rahoituksen pohjaaminen veikkausvoittovaroihin ei ole oikein entisen pääministerin Jyrki Kataisen sadan vuoden sijoituksen kanssa linjassa. "Se ei olisi muilta poissa" on härskeimpiä puolustuksia minkä tahansa rahoituksen suuntaamiseksi jollekin omalle suosikilleen. Olisi sillä rahalla muitakin ottajia.

Tämä on muutenkin yksi osoitus niistä keinoista, jolla Guggenheimia koitettiin avittaa ohituskaistalle. Jopa muuten Guggenheimin puolesta liehuen liputtanut museoliiton toiminnanjohtajan Kimmo Levän oli otettava tähän kantaa virkansa puolesta. 

– Yleensä museo osoittaa toiminnallaan täyttävänsä VOS-kriteerit. Nyt raha luvataan jo etukäteen. Kyseessä on poikkeuksellinen menettely, sanoo Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä.

Projektin näkyvimpiin arvostelijoihin kuulunut demarien Osku Pajamäki arvosteli sitä myös tästä. Hänen mukaansa Helsingin kaupunki rikkoisi tässä Helsingin keskeistä kilpailuvalttia. Kaupungin pitää olla tasapuolinen kaikkia Helsinkiin pyrkiviä toimijoita kohtaan. (Edellinen linkki kannattaa katsoa. Siinä on ne keskeiset kohdat, mihin Guggenheim kaatui.) Ei yhdelle voida luvata sellaisia etuoikeuksia, mitä muilla ei ole. Kuten ennakkoon lupauksia tuista, joita muut joutuvat mahdollisesti pitkäänkin odottamaan toimintansa alussa. Tai jopa kohdennettuja verovähennysoikeuksia, joita Guggenheimille esitettiin. Ne nyt eivät sentään menneet lävitse. 

4. Viljanen katsoo, että kun aikaisemmassa esityksestä yksityistä rahaa oli 26 miljoonaa euroa, nyt sitä on 66,4 miljoonaa euroa. Viljanen laskee Guggenheimin rahoitukseen liittyviä lukuja toisin kuin esimerkiksi SDP:n Helsingin kaupunginvaltuutettu Kaarin Taipale. Taipale katsoo, että aikaisempaan esitykseen verrattuna yksityistä rahaa on tulossa lisää vain 6 miljoonaa. Kaupungin 35 miljoonan euron laina ei ole yksityistä rahaa, Taipale katsoo.Kaupunki antaisi lainalle täytetakauksen.


Ritva Viljasen mukaan lainan takuu on kaupungille riskitön, mikä on hänen mukaansa erittäin tärkeä asia Helsingin kannalta.

– Lainan takaisinmaksusta huolehtii yksityinen taho. Lainan riskin kantaa Guggenheim Helsingin Tukisäätiö, ei Helsingin kaupunki. Sopimukset on kirjoitettu niin, Ritva Viljanen sanoo.

Vanha hyvä neuvo laina-asioissa. Ken ottaa taatakseen, hän ottaa maksaaseen. Helsingin kaupunki olisi joutunut täysin kestämättömään tilanteeseen Guggenheim Helsingin tukisäätiön kanssa. Jos säätiö olisi syystä tai toisesta tullutkin kyvyttömäksi tai haluttomaksi lainan maksajaksi, lainan lyhennyksillä olisi ollut varsin selkeä osoite. Helsingin kaupungin maksukonttori. Jos velanottajan maksukyky loppuu, pankki perii omansa, oli sopimukset kirjoitettu Guggenheim Helsingin tukisäätiön ja Helsingin kaupungin välillä miten vain.

Valtuutettu Lasse Männistön viime hetken esitys kaupungin takauksesta luopumisesta oli selvästi epätoivoinen taktinen veto, kun nähtiin voimasuhteiden ennakoivan selkeää tappiota. Itse asiassa se hämäsi edustajia sen verran, että äänestyslukemat tästä olivat vain 46-39 Guggenheimin tappioksi. Neljä enemmän Männistön välistävedon taakse, niin Guggenheimin peruskuoppaa oltaisiin jo kaivamassa. 

5. – Helsinki ei rahoita museon päivittäistoimintaa, olemme vain rakennettuja ja omistaja, emme vastaa museon käyttötaloudesta, Viljanen kertoo.

Tässä ollaan ihan samassa tilanteessa kuin budjetin pettäessä rakennuskustannuksissa. Jos ruusunpunaiset kuvitelmat kävijämääristä ja rahavirroista eivät toteudukaan, maksaja pitää vajeelle löytää jostain. Tästä on maininta sopimuksessa.

”Mikäli Säätiön hallitus havaitsee, että Museon liiketoiminnassa syntyy merkittävä rajoitusvaje jota ei pystytä kattamaan Museon omalla rahoituksella, Osapuolet neuvottelevat tapauskohtaisesti vajeen kattamisesta ja Museon budjettiin ja toimintaan tehtävistä mahdollisista muutoksista, ottaen kuitenkin huomioon Säätiön solmimat sopimukset ja velvoitteet.”

Säätiöllä yksityisiin (ainakin pitäisi olla) tahoihin tukeutuvat rahoituslähteet. Sen toiminta perustuu puhtaasti näiden hyväntahtoisuuteen kaupunkia kohtaan. Kun rahat loppuvat, samoin käy aika usein myös rakkaudelle. Minun ennakollinen näkemykseni on, että siinä tilanteessa vain yhdellä osapuolella on kykyä maksaa laskut. Helsingin kaupungilla. Halua tuskin on kummallakaan.

Minulle jäi koko prosessista valtuuston suhteen sellainen käsitys, että suurella osalla valtuutettuja ei ole mitään käsitystä talouden realiteeteista. Ei ainakaan niin paljoa, että he kantaisivat huolta esitettyjen talouslukujen todellisuudesta. Kun joku lupaa samassa lauseessa Kuun taivaalta ja satatuhatta rahojaan levittelevää turistia Helsinkiin, niin molemmat menevät hurraa-huutojen saatelemina lävitse. Ritva Viljanen sai selkeän epäluottamuslauseen. Nyt hän meidän vantaalaisten messiaana. Odotellaan aikaa, koska kansanedustaja Eero Lehden ehdotus Guggiksesta lentokentän kupeeseen saa ilmaa siipiensä alle. Kaupunginjohtaja ainakin nostanee sille peukkua ylöspäin.


Orivettä luoteeseen

$
0
0
Oriveden kirkonkylää vuonna 1953 valokuvaaja Albin Aaltosen ilmakuvaamana. Liukuvaa vähän isompana voi käydä katsomassa täällä.

https://cdn.knightlab.com/libs/juxtapose/latest/embed/index.html?uid=e9001332-0e97-11e8-b263-0edaf8f81e27

Talojen numerot ovat osin samat kuin kirjassani Lapsuuteni Orivesi sivulla 39, joten ne ovat hieman epäloogiset. Joitakin puuttuu ja numerointi alkaa 21:stä.  Kommentit virheistä ja puutteista otetaan kiitollisena vastaan.

21. Vuorio, vaatturi, Jokiniemen vaateliike.
22. Oriveden Pyörä, Helinin pyöräkorjaamo
23. Hauskala, Peltonen
24. Venni Koskela, yhteiskoulun rehtori
25. J. R. Silén, korkotehtailija
26. Nippala
27. Järveläinen Lempi, ompelija
28. Järvinen Iida, silittäjä
29. Paasi Elsa, ompelija
30. Kamppila, suutari
31. Viljanen
32. Svante Elo, poliisi
33. Ylä-Mukkula, radioliike
34. Ylätalo
35. Oriveden sähkö
36. Granqvist
37. Mikkola
38. Karttinen, talossa joskus Ahosen pannutinaamo
40. Vehmas
41. Peltomaa Alma
42. Vartiainen
43. Huitun muonamies, Korhonen
44. Huitu Kauko, maatila
45. Oriveden sähkön varasto, Virtasen konditoria
46. Laitisen teurastamo ja kauppaliike
47. Opiston ulkorakennus
48. Sirola, Opiston talonmiehen asunto
49. Opiston vuonna 1950 palanut päärakennus
50. Urhola, meidän esimmäinen asuntomme
51. Uotila, Opiston asuinrakennus
52. Opiston laululava, purettiin 1952
53. Rauhala, Opiston puutarhurin asunto
54. Siukolan, sittemmin Jokelan autovarikko- ja korjaamo.
56. Jaakkolan kiinteistöt, parturi, kotileipomo, posti, ym.
57. Lehtimäen kalustamo- ja verhoiluliike
58. Lepola, Opiston rakennuksia
59. Kivivaara
60. Osuuskassa, nykyisen kivitalon edeltäjä
61. Paavola Esko, toimittaja (talo ei kuvassa)
62. Mäkinen (talo ei kuvassa)
63. Vartiainen
64. Peltomaa Vilho ja Anna, koulukoti (talo ei kuvassa)
65. Kankaanpää Onni, autokorjaamo
66. Pohjonen
67. Liimola, valokuvaamo
73. Puistola
74. Kirjastotalo
75. Keskuskansakoulu
76. Kansakoulun opettajien asunto, nykyisin laulumaja
77. Työväentalo
78. Opiston Kalliolinna
79. Opiston Eloranta
80. Nestori Uitti
81. Neuvola
82. Opiston riihi
83. Mylly
84. Yrjänäinen, eläinlääkäri
85. Vanha-Eskolan matkustajakoti
86. Kaskelan matkustajakoti
87. Meijeri
88. Oripohjan asema
89. Yhteiskoulu
90. Maikkala, oppikoulun opettajien asuntola
91. Koivisto Kalle, suutari
92. Tuulimylly
93. Oriveden kino
94. Poliisiasema ja putka
95. Liljan taimitarha
96. Onnistaipale
97. Hisrsilä

Kasvoiko raha puussa?

$
0
0


Tällä kuvalla ei ole tarinan kannalta oikeastaan muuta tekemistä kuin se, että se otettu juuri samoihin aikoihin. Minä istun eturivissä kädet hurskaasti ristissä. Ei ole kovin vaikeaa uskoa, että olin niihin aikoihin varsin höynäytettävissä.

Tarina alkaa syksystä 1964. Isäni oli nimitetty Opiston johtajaksi Heikki Hosian siirtyessä opetusministeriön kansliapäälliköksi. Olimme juuri muuttaneet johtajan asuntoon Kirjastotaloon. Olin 14-vuotias ja koko ajan lähestymässä Opiston oppilaiden ikiä, eli saamassa heistä ikäisiäni kavereita.

Asuin kirjastotalon ”pohjoissiivessä” kolmannessa kerroksessa ihan omassa yksinäisyydessäni. Sieltä oli yhteys käytävän kautta kansankorkeakoulun poikien asuntoihin. Periaatteessa en olisi saanut edes käydä siellä, mutta tässä asiassa en ollut periaatteellinen

Vähän kuin oheisessa Viikkolehden artikkelissa törmäsin sattumalta erääseen oppilaaseen, jolla riitti juttua. Hän oli Erik Dragsberg. Omien puheidensa mukaan tanskalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. Puolassa elokuvakoulun käynyt maailmanmies. Muistan kuunnelleeni häntä silmät ihmetyksestä pyöreinä.

Meistä tuli jonkinlaiset kaverit, tosin motiivit kaveruudelle taisivat olla vähän epäsymmetriset. Minä ihailin Erikin maailmanmiehen tyyliä, hän taisi nähdä pikemminkin tuttavuuden Opiston johtajan pojan kanssa olevan hänen etujensa mukaista.

Olin ollut kesällä Opiston puutarhalla töissä, ja kun en ollut tuhlaavainen luonne, minulla oli pienestä palkastani huolimatta jäänyt rahaa säästöön. Taisin jopa mainita siitä Erikille, koska jossain vaiheessa alkusyksyä hän valitteli akuuttia rahapulaa ja pyysi pientä vippiä. Takaisinmaksu olisi heti seuraavalla viikolla, kun Erik saisi ennakkoa jostain elokuvasopimuksesta, josta sen salaisen luonteen vuoksi ei voinut kertoa tarkemmin. Sinisilmäisenä ja toisesta ihmisestä pelkkää hyvää uskovana lainasinkin hänelle rahaa. Summaa en enää muista, mutta useita kymppejä kuitenkin. Iso raha minulle siihen aikaan.

Seuraavalla viikolla Erik tapojensa vastaisesti selvästi kartteli minua, mutta lopulta pääsin puheisiin ja kysymään lainaa takaisin. Hän kertoi surullisen tarinan. Ennakkoa ei ollut tullut ja minunkin antamilleni rahoille oli käynyt köpelösti. Erik oli nimittäin iskenyt jonkun tytön Opistolta ja ollut muhimassa tämän kanssa tekolammen laiturilla. Siinä touhussa hänen lompakkonsa oli pudonnut veteen ja kun hän myöhemmin etsi sitä, ei enää löytänyt. Syksykin oli jo aika pitkällä ja vesi kylmää, joten hänellä eikä muillakaan ollut hirveää intoa sukellella rahojen perään.

En enää muista, uskoinko vai en. Luultavasti uskoin, Erik oli erittäin vakuuttava puheissaan. Etenkin niissä, jotka eivät muuten olleet oikein uskottavia. Harmitti kuitenkin.

Kun seuraavalla viikolla tulin eräänä päivänä koulusta kotiin, kirjastotalon asunnossamme olevan isän työhuoneen ovet olivat kiinni. Äänistä tunnistin, että isä ripitti Erikiä, joka oli kerrankin se, joka puhui vähemmän ja hiljaisemmalla äänellä. Selvisi, että Erik oli sotkeutunut moninaisten valheidensa verkkoon, osana niistä lainaillut takaisin maksamatta muiltakin kuin minulta, mitä tosin en ollut kertonut kenellekään, etenkään en isälleni.

Seuraus oli kuitenkin se, että Erik joko erosi tai erotettiin Opistosta. Seuraavana päivänä hän oli jo poissa. Henkilökohtaisesti en ollut enää koskaan tekemisissä hänen kanssaan, mutta epäsuorasti kyllä. Ensimmäisen kerran vain parin viikon päästä siitä, kun hän oli lähtenyt.

Kävelin lammen rannalla. Lampi oli mennyt juuri ohueen ja kirkkaaseen jäähän. Jään alla oli runsaasti puun lehtiä, mutta eräs vähän isompi vihreä lehti kiinnitti huomioni. Se oli selvästi Paasikivi, kymmenen markan seteli. Rikoin jään sen kohdalta ja ongin setelin ylös. Lampea kierrellessäni löysin enemmänkin seteleitä. Osa vain oli niin kaukana rannasta, että niihin ei ulottunut ja lasinohuelle jäälle ei ollut mitään asiaa.

Kaikista Erikin tarinoista yksi vähiten uskottavista piti siis paikkansa. Lainaamani ahat olivat lammessa. Näin ainakin uskon, tuskin ne lammen hopeapajuissakaan kasvoivat. Kun jään paksuunnuttua kävin hakkaamassa loputkin näkyvissä olevat setelit pois, saatoin katsoa Erikin kuitanneen tietämättään velkansa, jopa koronkiskonnaksi katsottavaksi korolla. Kuivasin rahat, ja niistä tuli ihan käypää valuuttaa. Vielä seuraavana keväänä joku kertoi löytäneensä jo aika pahasti vettyneen kympin setelin lammesta.  Setelipaperi on kuitenkin aika hyvin vettä kestävää, joten eiköhän siitäkin vielä kaupassa kelpaava raha tullut.


Erik Dragsberg Opiston vuosikertomuksessa 1964-65. * tarkoittaa, että hän on lopettanut syyslukukaudella. Hänen äitinsä asui Kuopiossa, mistä tämä oli mitä ilmeisimmin lähettänyt hulivilipoikansa Orivedelle rauhoittumaan. Varsin huonolla menestyksellä tosin. Mitään muuta syytä en keksi Erikin Opistolle tuloon.



Kuva ei ole ihan autenttinen kaikilta osiltaan. Suunnilleen näiltä kohdin kävin hakkaamassa irti jäästä yhden Paasikiven, jollaiseen kuvan virtuaalivaluuttaan Jyrki ja Jukan katseet ovat suuntautuneet.  



Viikkosanomat julkaisi numerossaan 5.4.1965 koko aukeman artikkelin Erik Dragsbergista. Siinä hän kehuu itsensä ja haukkuu suomalaisen elokuvan tason. 

Opiston ajoista tässä on vain noin puoli vuotta. Muistan hyvin Erikin jalassa olevat sirot kengät. Ne olivat jotain muuta kuin siihen aikoihin oli tyylinä. Korkeintaan meidän luokkakuvassa minun vieressä istuvalla Matilla oli jotain vastaavaa. Tosin Matin sukatkin olivat tyylikkäät, toisin kuin Erikin.

Kuvasta käy minusta hyvin ilmi, miten paljon Erik Dragsbergin olemuksessa oli samaa kuin Jörn Donnerissa. Erik kun liikkui sulavasti piireissä kuin piireissä, hän törmäsi jossain vähän myöhemmässä vaiheessa myös Jörkkaan, joka sitten palkkasi 70-luvun alussa Erikin jonkinlaiseksi yleisjohtajaksi omistamaansa Nilsiän Tahkovuoren hotellikompleksiin. Muina mukana sähläämässä  olivat Kalevi Keihänen ja Urpo Lahtinen. 

Donnerilta loppuivat rahat ensimmäisenä ja hän varmaan koki näistä kolmesta suurimmat tappiot. Keihänen kaadettiin osin isompien toimesta muutaman vuoden kuluttua, mutta Lahtisella oli Hymyn ansiosta sen verran paljon pätäkkää takanaan, että Tahkovuoren tappiot eivät tuntuneet missään.  Ehkä Donner oppi siitä, että matkailubisneksessä suuret odotukset ja kova hehkutus eivät vielä takaa rahakasta lopputulosta. Jörkka oli tunnetusti Guggenheimin taide/matkailu -projektin äänekkäimpiä epäilijöitä alusta asti. Suuren huijauksen ensimmäinen näytös.

Erikin pesti johtaja Dragsbergina päättyi kananlentomaisesti samoista syistä kuin opinnot Opistolla. Puurot ja vellit tuppasivat menemään sekaisin. Kaverini Pekka oli juuri siihen aikaan Tahkolla töissä. Hänellä on värikkäitä tarinoita edellä mainituista juuri näiltä ajoilta, mutta kertokoot itse, jos haluaa.



Katkelma Viikko-Sanomien jutusta. Toimittajalle Erikin sen hetkinen ikä jää arvoitukseksi. Opiston vuosikirjasta se paljastuu. Ikää oli haastettelun aikana 17 vuotta. Mutta ikähän ei ole tärkeä, vaan ajatukset. Niitä Erikillä riitti, tosin puhetta vielä enemmän.


Tamperelainen-lehdessä oli syksyllä 2010 tällainen juttu. Erik mainittu, eikä mitenkään yllättävässä yhteydessä. Nimittäin mikä tahansa yhteys Erikiin liittyen ei ole yllättävä.


Seuraava ja viimeinen minun silmiini osunut tieto Erkin touhuista Suomessa on vuonna 1981 ilmestynut Pelastusarmeijan kustantama 80 sivuinen kirjanen. Tekijöinä on ei ihan ensimmäisinä tässä yhteydessä mieleen tulevat henkilöt. Erik Dragsberg ja Pertti Virtanen, josta tamperelaiset olivat kuulemma erityisen ylpeitä vuonna 1995, jolloin he saivat ensimmäisen kerran Velton sisään. (Vitsi toimii paremmin kerrottuna.)
Tekijöistä huolimatta tai ehkä juuri siksi sisältö on ihan asiallinen kirjoitus otsikon mukaisesta teemasta. 


Liittyykö kiitossanojen viimeiseen virkkeeseen aitoa uskonnollisuutta vai pientä piruilua? Se jäänee arvoitukseksi, ellen saa jompaa kumpaa itse asiasta kuulluksi

Vaikka kosketukseni Erik Dragsbergiin jäi varsin lyhytaikaiseksi, hän jäi mieleeni yhtenä värikkäimmistä kohtaamistani ihmisistä, jollaisia elämäni varrella on tullut aika moinen määrä vastaan. Kuukauden päästä Erik täyttäisi 71 vuotta, sikäli kun on vielä hengissä. Olisi mielenkiintoista kuulla hänen elämänsä myöhemmistä vaiheista. Jos ei muuten, niin voisin ainakin kertoa hänen potevan turhaan huonoa omaatuntoa pystyyn jääneestä vipistä.


ps. Jos joku haluaa erityisesti lukea artikkelin Viikko-Sanomissa, niin alla. 




MITÄ MISSÄ MILLOIN

$
0
0

Olen jäsenenä vanhojen orivesiläisten FB-ryhmässä. Ryhmän vetäjä, poliisin tytär Marja-Leena oli laittanut ryhmään luultavasti isänsä ottaman kuvan kumollaan olevasta autonraadosta. Kysymys yksinkertaisuudessaan kuului: "Mitä, missä ja milloin on tapahtunut?"

Vähemmän mukavasta aiheestaan huolimatta kuva on minusta hieno ajankuva 50- tai 60-luvulta ja taidokas kuva muutenkin. Diagonaalisommittelu alavasemmalta yläoikealle, jonka katkaisee pojan, sähköpylväiden ja taustan talojen linja. Kaksi henkilöä ihmettelee autoa, pipopäinen poika valokuvaajaa. Olin tunnistavinani paikan, joten tätähän oli aivan pakko lähteä selvittämään.


Ensimmäisenä mieleeni tullut paikka oli minulle hyvin tuttu Opiston kohdalla radan itäpuolella kulkeva Niemeläntie. Taustakuva on otettu Opiston Kirjastotalosta joskus 50-luvun lopussa. Maisemassa näkyy kaikki onnettomuuskuvan keskeiset elementit (tietysti autoa itseään lukuunottamatta).  Jyväskylän tien varressa olevalta muuntajalta tulevan korkeajännitejohdon pylvätt (1), maisemassa oleva useankin sähköpylväs (2) ja parikin sopivassa kohdassa olevaa latoa (3). Arvelin asian olevan paikan suhteen ratkaistu. Liian aikaisin.



Ilmakuva 40-luvun lopulta oletetusta tapahtumapaikasta. Kuvan perusteella teoriassani on liikaa ykistyiskohtia pielessä. Jos kuva on kohdasta X, missä kuvassa vasemmalla näkyvä tie kaartaa oikealle, pitäisi ladon 3a näkyä onnettomuuskuvassa ladon 3b vasemmalla puolen. Lisäksi ladon 3b harjan suunnan pitäisi olla tien suuntainen, eikä sitä vastaan kohtisuora, kuten tässä ilmakuvassa.

Koska auto jäljistä päin on tullut pohjoisesta, se ei ole voinut millään kiihdyttää noin sadan metrin matkalla kohdasta y kohtaan x sellaiseen nopeuteen, että olisi ojaan ajaessaan mennyt kuvan osoittamaan kuntoon.





Onneksi ryhmässä on muitakin Oriveden historiaa taltioineita jäseniä. Toni lähetti yllä olevan kuvan. Se aukaisi ihan uuden tutkintalinjan. Ajankohta ja vuodenaika sopivat. Kyseessä ei ehkä ollutkaan ojaanajo, vaan auton ja junan törmäys. Oripohjan vartioimattomalla ylikäytävällä niin tapahtui useita, etenkin ennen kuin Parkanon kautta kulkeva oikorata vähensi liikennettä tällä rataosuudella.





Minulla oli kirjaani varten kerättynä valtava määrä valokuvia, joista aika iso osa ei edes päätynyt kansien väliin. Kuvan 50-luvun puolivälissä otetussa kuvassa sain maiseman yksityiskohdat ja onnettumuuskuvan täsmäämään. Tien suuntainen rakennus oli purettu 50-luvun lopussa, joten sitä ei enää ollut myöhemmissä valokuvissa. Onnettomuuskuvan taustalla näkyy Oriselän eteläpuolen maisemaa. Poika seisoo ratapenkalla, jota myöten auto oli valunut tai vedetty radalta pois.Vasemmalla näkyvä ei ole maantie, kuten alunperin kuvittelin. Niemeläntie ei mene missään kohtaa näin läheltä rataa.


Kun kuvakulma varmentui, tapahtumapaikka oli aika helppo päätellä. Juna oli raahannut autoa ehkä 300 metriä törmäyskohdasta T paikkaan X. Rataa ei onnettomuuskuvassa näy, mutta se on joko pojan takana tai siitä heti oikealle.

Arvoitus ratkaistu. Alussa olin vähän väärillä jäljillä, mutta some näytti parhaita puoliaan. Yhteistyöllä tapahtuman aika, paikka ja vähän muutakin saatiin selville. Juttu julkaistiin Aamulehdessä sunnuntaina 18.11.1956 mitä todennäköisimmin luokkatoverini Matin isän, Aamulehden toimittajan tekemänä. Onnettomuus oli tekstin mukaan tapahtunut edellisenä päivänä eli lauantaina 17.11. Olin silloin jo koulussa, ja kun lauantai oli koulupäivä, minun on täytynyt nähdä kouluun mennessäni onnettomuuden jäljet. Muistikuvia ylikäytäväonnettomuuksista on, mutta juuri tätä tapausta en ole pystynyt palauttamaan mieleeni. Ajattelenkin tällaisten arvoitusten ratkaisemisen antavan aivoille sen verran puuhaa, että sen ansiosta dementia lähenee hieman normaalia lyhemmin askelin.

ps. Silminnäkijä Pekka Hosia itse asiasta kuultuna.

"Mä muistan jutun hyvin. Muistaakseni sitä raatoa se juna raahasi n. 40-50 metriä ja kirjastotalon ikkunan eteen tuli jo sitten Eloranta ja Uitin talo joten en varsinaista raatoa nähnyt. Mutta siihen aikaanhan esikoiset pääsi aina ensin katsomaan kaikkea jännää ja kuopukset pysyivät kotona. Veljeni Matti oli silloin 14-v ja ponkaisi paikalle oitis ja oli siellä ennen kuin autoa oli saatu sen verran auki, että kuljettaja pääsisi ulos. Saatiin elävänä ja lähes vahingoittumatta ja kun nousi omille jaloilleen kysyi "Missä mun lippalakki on?". Eli kai vähän oli pökerryksissä. Tämän veljeni kertoi silloin minulle ja näin sen olen muistanut."

Guggenheim-Helsinki – pienestä kiinni

$
0
0



Tänään on Guggenheim-Helsinki projektin kaatumisen 2-vuotispäivä. Sitä on ihan mukava muistella, vaikka jäljellä on vain parkkipaikka ja hiilikasa.  Minä kun olin hanketta vastaan lähes alusta alkaen, eli siitä lähtien, kun sen selvitys suurella rummutuksella ja tulipalokiireisellä jatkoaikataululla julkistettiin vuoden 2012 alussa. Harva varmaan tuli lukeneeksi kahdella miljoonalla tehtyä selvitystä. Minä luin ja tulin samaan johtopäätökseen kuin Jörn Donner jo vuotta aikaisemmin.

Guggenheimin rantautuminen kahteenkin eri kohteeseen epäonnistui monien asioiden summana. Yksi suurimmista varmaan oli hankkeenpuuhamiesten ja -naisten ylimaallisia taiteellisia ja taloudellisia haavekuviamaalailevat lausunnot. Ne kääntyivät lopulta itseään vastaan.

Projektilla oli myös ihan silkkaa ajoitukseen ja päättäjiin liittyvää epäonnea. Ilman sitä kaivinkoneet rakennus olisi jo pysytyssä, ainakin kaivinkoneet olisivat täydessä työn touhussa.

Ensimmäinen onneton sattuma liittyi Helsingin kaupungin sivistys- ja henkilöstötoimen apulaiskaupunginjohtajan valintaa keväällä 2012. Vihreät katsoivat, että toimi olisi valtuuston toiseksi suurimpana puolueena kuulunut heidän ehdokkaalleen Tuija Braxille, mutta Kokoomuksen äänin siihen tuli valittua SDP:n Ritva Viljanen. Vaikka Vihreät kuinka koittavatkieltää kuin Pietari aikoinaan Mestarinsa Öljymäellä, on hyvin ilmeistä, ettäVihreät kostivat torppaamalla Guggenheimin, Kokoomuksen lempilapsen etenemisenjo kaupunginhallituksessa keväällä 2012. Miten asia olisi edennyt valtuustossa, se jää arvailujen varaan. Tapahtumien kulku oli paradoksaalista siinä mielessä, että Ritva Viljanen osoittautui yhdeksi kaikkein intomielisimmistä projektin kannattajaksi.

Seuraava epäonni liittyi Kataisen hallituksen salkunjakoon. Alusta alkaen oli aika ilmeistä, että projektin läpimeno riippuu ratkaisevasti siitä, lähteekö valtio mukaan kustannuksiin. Valtion kukkaron nyörit taas olivat hallituksen ja sen kulttuuriministerin takana. Kulttuuriministerinä sattui keväällä 2012 olemaan Paavo Arhinmäki, mikä oli varmaan yksi huonoimmista vaihtoehdoista Guggenheimin näkövinkkelistä asiaa katsottaessa.

Järeimmin poliitikoista Guggenheimin puolesta puhui Jan Vapaavuori. Ehkä kuitenkin hänen ohjeensa Kokoomuksen kaupunginvaltuutetuille ajattelun lopettamisesta vaikuttivat enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti pytingistä päätettäessä. Ainakin minä olisin ottanut nokkiini, jos joku olisi pyytänyt minulta samaa. Itse asiassa muistan omasta nuoruudestani, kuinka otin tiettyä hajurakoa opiskelevan nuorison marxilais-leniniläiseen etujoukkoon, kun opintopiirissä esittämääni kysymykseen (en muista enää mihin) vastattiin, että turha minun on sitä pohtia, toverit Neuvostoliitossa ovat tehneet sen jo puolestani.


Vapaavuorella olisi saattanut ollakin harteita valtion rahoituksen junailemiseen Guggenheimille. Valitettavasti vain hän oli vapaavuorolla hallituksesta juuri kriittisillä hetkillä keväällä 2012 ja syksyllä 2016. Pormestariksikin hän tuli vasta kesällä 2017, jolloin homma oli auttamattomasti ohitse. Tai ainakin moni kuvittelee niin olevan.

Keväällä 2015 Sipilän hallitukseen tulivat Perussuomalaiset, jolloin valtionrahoituksen vihreä valo tuikki entistä himmeämpänä Guggenheimille. Persuille Guggis oli käytännössä hallituskysymys, vaikka virallisesti Soini ei asiaa näin ilmaissut. Hänellä oli ihan omat sävelensäsiihen.

Guggenheimin uutta tulemista lähti avittamaan liikemies Ari Lahti. Hallituksen elinkeinoministeri Olli Rehn on Lahden savolaisia futiskavereita, mikä tuntuu sinänsä omituiselta, onhan Lahti Kuopiosta ja Rehn Mikkelistä. Jotainhan Ollin piti tehdä kaverin puolesta, vaikka vain näön vuoksi. Niinpä  Olli lupasi Guggenheimillevivuttavaa 40 miljoonan osarahoitusta, vaikka hänen täytyi hyvin tietää, miten Soini siihen suhtautuisi. Voisi kuitenkin kaverille kertoa sen jälkeen, että parhaani yritin, mutta minkäs näille persuille mahtaa. No, Olli pääsi vaatimattomista ministerin liksoista eroon ja paikkaan, jossa ainakin rahaa riittää.

Sanni on sitten ihan oma lukunsa. Jos kerran Olli, niin minä kanssa. Kun Soini oli jo kerran käyttänyt Sannia pölyrättinä pöytää pyyhkiessään, Sanni toi julki ihan uuden poliittisen termin, ennakollisen näkemyksen. Sen mukaan Guggenheim voisi päästä museoiden valtionavun piiriin seuraavan hallituksen aikana. Sannin omin sanoin”Perussuomalaisetja Timo Soini eivät siitä päätä. Se on kulttuuriministerin päätös”. 

Hyvänä osoituksena politiikan hektisyydestä lienee se, että puolen vuoden kuluttua kulttuuriministerinä oli Perussuomalaisten Sampo Terho ja eipä aikaakaan, kun Persut eivät olleet enää lainkaan hallitusvastuussa. Sampo Terho tosin oli edelleen kulttuuriministeri.

Marraskuussa 2016 Guggenheim koitti kaikkien vastoinkäymisten jälkeen vielä nousta kanveesista kuin Sylvester Stallonenesittämä Rocky Bilbao konsanaan. Huonostihan siinä kävi. Omat koirat purivat, jos näin voidaan sanoa. Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu, kulttuurisuvun vesa WilleRydman väänsi rautalangasta Guggenheim-esityksen auki.  Viimeisen naulan arkkuun löi sitten ehkä OskuPajamäki, mutta oli se aika tiukasti kiinni jo ennen sitäkin. Kuitenkin kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että lopputulos oli sittenkin matkan varrella aika pienestä kiinni.

Vanhat valokuvat kertovat

$
0
0
Vanhoihin valokuviin liittyy monenmoista tarinaa. Mutta kun asioista vielä muistavat poistuvat, tällaisten kuvien merkitys putoaa lähes nollaan. Siksi lehtikuvaajan kuvankerronnan perustiedot kuvan takana auttavat sijoittamaan kuvan historiaansa. Kuka teki mitä, milloin, missä ja miksi. Harvoin niitä vain kuvien takaa löytää. Tässä minusta löytyneitä valokuvia 50-luvun alussa. Koitan jotenkin taustoittaa niitä, jos ei muusta syystä niin näytöksi siitä, mitä kaikkea vanhojen kuvien takaa voi kaivaa, kun niiden pintaa hieman raaputtaa.


Ensimmäisiä minusta otettuja valokuvia, olen vähintäänkiin lämpimässä pakkauksessa isoäitini Elli Paanasen sylissä. Kuva on kuvan takana olevasta luvusta luvusta 50, lumesta ja minun habituksesta päätelle otettu kevättalvella 1950. Paikka on tuntematon, mutta luultavasti Oulussa.


Kuva on kuva-alan kooltaan 8,5x5,7 cm. Se tarkoittaa sitä, että kuva on mitä todennäköisimmin pinnakkaiskopio suoraan 9x6 cm negatiiviruudusta. Kurkistus kuvan toiselle puolelle antaa lisätietoa.Oy Foto Ab:sta löytyy tietoa netistä.



Myös merkintä Agfa-Lupex pitää sisällään informaatiota.  Kaksoisviivalla alleviivatut tekstit olivat käytössä Natsi-Saksan aikaan, myöhemmässä tuotannossa oli vähän erilainen leima paperin takana. Sodan jälkeisessä tavarapulassa Suomessakin käytettiin tietysti vanhat  varastot ensin pois.



Tässä olen isän äidin, Mamman sylissä keväällä 1951 Turussa Käydenpunojankatu 23:n takapihalla.. Vuosiluku on merkitty kuvan taakse, isoäitini ja itseni tunnistan kuvasta ja pihan tunnistan mm. vasemmalla näkyvistä kirsikkapuista Mamman ja setäni Unton ja hänen tyttärensä Sinikan asuinpaikaksi. Puiden lehdettömyys taas  viittaa kevääseen. 




Kuvan kehittänyt valokuvaamo oli sama Oy Foto Ab, mutta valokuvapaperin merkki on vaihtunut. Agfaa se on edelleenkin, merkki on RIDAX. Edelleen sodanaikaista materiaalia. Lähteiden mukaan sodan jälkeisiä papereita ei leimattu näin. Kuvat ovat pinnakkaiskopioita 6x4,5 filmiformaatin negatiiveistä, vaikka ne on tehty valokuvaliikkeessa. Valokuvapaperi oli vielä 50-luvun alussa ainakin kuvainnollisesti kortilla ja halpoja pinnakkaisia syntyi paljon nopeampaan tahtiin 

Kuvahaun tulos haulle agfa ridax

Kesällä 1951 olimme näköjään Oulussa isovanhempieni luona. Kuvan takana on vain vuosiluku, mutta paikkakunnan tunnistaa taustalla näkyvästä Merikosken voimalasta. Kuvan sen voimalan yläpuolella varsinaisen joen vieressä olevalta matalalta lahdenpoukalta. Tukkeja vielä uitettiin siihen aikaan ja lautasta karanneita yksittäisiä tukkeja riitti lasten vesileikkeihinkin. Kuva on mitä ilmeisimmin äitini ottama, päätellen siitä, että  horisontti on trendikkäästi vähän kallellaan. 


Tämän kuvan takana ei ollut mitään informaatiota, mutta varmaan se on samalta uintireissulta peräisin.  Uimahousuihin minun ikäisilleni ei vähiä rahoja tuhlattu siihen aikaan. 


Vaikka kuvat on skannattu pienistä pinnakkaiskopioista, ne ovat yllättävänkin tarkkoja yksityiskohdiltaan Isä-Paavolla on tupakka hänelle tyypillisellä tavalla kädessä, jollaisena se esiintyy monissa kuvissa aina siihen asti, kunnes hän lopetti tupakoimisen 60-luvun puolessa välissä. 


Minä koetan epätoivoisesti aukaista Pommac-pullon patenttikorkkia suullani.
Pommac oli jo tähän aikaan vakiintunut limonaadimerkki. Pommacin historia alkoi vuodesta 1918, jolloin ruotsalainen liikemies Anders Lindahl perusti virvoitusjuomatehtaan ja alkoi tehdä Pommacia. Juoma oli suunniteltu ”varakkaille ihmisille alkoholittomaksi viinin korvikkeeksi”.
Patenttikorkit vaihtuivat myöhemmin pehmeisiin repäisykorkkeihin, jotka sai auki ilman pullonavaaja, mutta joista tuli jatkuvasti haavoja sormeen. 


Isän tupakkamerkki ei käy ilmi, kun askia ei ole näkyvissä. Sen sijaan tulitikut ovat suomalaisille tämän ajan eläneille ihmisille tuttujakin tutumpia ”Trustivapaita SAMPO-tikkuja”. Trustivapaus liittyi myös Ruotsiin, ruotsalaisen Ivar Kreugerin tulitikku-trustiin, joka hallitsi koko maailman tulitikkumarkkinoita aina vuonna 1932 tapahtuneeseen Svenska Tändsticks Aktiebolagetin romahdukseen ja Kreugerin itsemurhaan.



Tässä ollaan jo keväässä 1952 ja Turussa. Aika on kuvan takana, vuodenajan arvaa kuvasta muuten ja paikan ehkä parhaiten taustalla näkyvästä Kakolan vankilan siluetista. Minä olen asianmukaisesti kerrospukeutunut, kuten myös tuntemattomaksi jäävä kaverini. Taustalla Aurajokea pitkin kyntävästä Tuula-laivasta ei valitettavasti löytynyt mitään tietoa netissä. Kesällä sitten muutimmekin Orivedelle.


Tämä kuten myös edeltävät Oulun kuvat teetettiin edelleen Oy Foto Ab:ssä, mutta nyt Kodakin Velox-paperille. Maahan oli saatu valokuvaparia muualtakin kuin entisestä asevelimaasta.

Aiheeseen liittyvä kuva




Tässä ollaan jo vuodessa 1954 ja Orivedellä. Horisontin lisääntyvä kaltevuus ja pystysuunnassa kokeileva rajaus viittaa siihen, että äitini on ollut tässäkin kameran takana.


Kuvan takana oleva teksti kertoo tavallista enemmän kuvan tilanteesta. Vanhempieni käsialat olivat sen ajan kouluja käyneille ihmisille tyypilliset ja niin samankaltaiset, että en osaa ilman vertailua sanoa, kumpi on tekstin kirjoittanut. Miksi "Oripohjan rannalla" on lainausmerkeissä? Jäänee arvoitukseksi. Opiston omistuksessa oli pieni rantakaistale Oripohjan järveä, jossa oli oma uimakoppikin. Se oli opistolaisten oma privaatti uimapaikka, jossa käytiin ahkerasti 50-luvulla. Kun opettajaperheen sukulainen päätti kopissa itse päivänsä 60-luvun vaihteessa, uimapaikan käyttö loppui siihen.

Paperissa ollaan palattu Agfaan, mutta nyt jo sodan jälkeiseen tuotantoon, minkä voi päätellä pelkästä Gevaert-logosta paperin takapuolella. 

Oliko pallo yli?

$
0
0


Tästä lähti Ajaxin maaliin johtanut hyökkäys. Pallon sivurajalta pelastanut Ajaxin pelaaja on juuri syöttänyt pallon eteenpäin. Realin valmentaja viittoilee toimenkuvansa mukaisesti heittoa omalle joukkueelleen. Ainoa henkilö, jolla on mahdollisuus nähdä senteistä kiinni oleva tapaus varmuudella oikein on linjalla oleva rajamies. Hänen lippunsa pysyi alhaalla. 

Mestareiden liigan ottelussa 5.3.2019 Real Madrid - Ajax Amsterdam oli videolta tarkistettu tilanne. Oliko pallo yli sivurajan vai ei? Tapaus oli siinä mielessä ratkaiseva, että tilanteesta lähti Ajaxin hyökkäys, jonka tuloksena on ns. voittomaali, koska Realin olisi pitänyt sen jälkeen tehdä kaksi maalia voittaakseen yhteistuloksessa. Tilannetta tutkittiin pitkään VAR-tekniikan avulla, jonka jälkeen erotuomari hyväksyi maalin. 


Poimin tv-kuvista viisi perättäistä ruutua ja koitin asemoida ne siten, että kuvakulma on sama. Kamera kääntyi kuvauksen aikana, joten kuvia piti hieman siirtää. Vaiheet näkee parhaisten vaihtamalla kuvia.


Tässä vaiheessa potku on vasta osumassa palloon, joka on varsin selkeästi osin rajalinjan päällä.


Ratkaiseva hetki. Nappulakengän kärki osuu palloon.  Pallo on siirtynyt aavistuksen poispäin kentästä. Onko pallo ulkona vai ei?


Pallo on jo matkalla kohti kenttää.  Se, että nurmikkoa näkyy enemmän kuin edellisessä kuvassa johtuu siitä, että pallo on ilmassa.

Kuvien välinen aika on 0,04 sekuntia. Kovin pitkälle taaksepäin ei pallo ehdi ensimmäisen sekunnin kymmenyksen aikana  potkun jälkeen. Selkeästi viivan päällä pallo kuitenkin jo on.

Viimeistään tässä kuvassa pallon sijainnista ei ole epäselvyyttä.



Kun kuvaa ei ole otettu linjan suuntaisesti, siitä on mahdotonta päätellä sadan prosentin varmuudella, oliko pallo ulkona vai ei. Jotain laskelmia voi kuitenkin tehdä. Kriittisessä kuvassa pallon ei näy kokonaisuudessaan, vaan osa siitä on selvästi nurmikon peitossa. Täydensin pallon kuvan ympyräksi.

Virallisen pelipallon mitta läpimitta on 22 cm ja rajalinjan viivan leveys 4 tuumaa eli 10 cm. Tein omaan nurkista löytyneeseen palloon samassa suhteessa olevan rajaviivan paperista ja kuvasin nämä kulmasta, joka vastaa sekä kameran kuvakulmaa että rajalinjan suuntaa television kuvassa. Rajalinjan leveys merkittiin kuvaan kohtaan, joka on kameran optisen akselin suunnassa, siksi paperin ja rajalinjan leveys on kuvassa merkitty vinoon. Paperinen linja laitettiin kohtaan, jossa pallo olisi juuri ja juuri sisällä.

Kuvasta näkee selvästi, että minun vasemmanpuoleisessa verrokkikuvassa pallon alla näkyy suhteessa enemmän "nurmea" kuin ottelusta otetussa kuvassa. Se todistaa, että pallo oli pelitilanteessa lähempänä rajalinjaa eli sisällä. Niukasti, mutta kuitenkin niin selkeästi, että linjalla ollut rajamies pystyi selvästi tekemään oikean tuomion. Oikeus voitti tässä tilanteessa ja sen myötä Sergio Ramosin pikkunäppäryys korttipelissä sai ansaitsemansa lopputuloksen, Musta Pekka jäi käteen. Ramoshan oli hankkinut edellisessä osaottelussa itselleen taktisen toisen keltaisen kortin, jotta voisi huolia "varman voittopelin Ajaxia vastaan" ja aloittaa seuraavan kierroksen ottelut puhtaalta pöydältä. 



ps. 7.3.2019

Sain kommenttina tähän kysymyksen, kuinka paljon pallon sijainnin epävarmuuteen vaikuttaa se, että televisiokamera kuvaa 25 ruutua sekunnissa (hidastuksella tietysti enemmän). Ruudut siis vaihtuvat 0,04 sekunnin välein. Näiden väliin jää vain valistuneita arvauksia pallon sijainnista. 



Pohjakuva on tilanteesta, jossa kengän kärki juuri osuu palloon. Pallot siitä oikealle olen syvännyt kuvista, jotka on kuvattu 0,20 sekunnin välein, eli otettu aina joka viides ruutu. Kun nuolen kohdalla sivurajassa on hieman tuhriintunut kohta, olen pystynyt asemoimaan kuvat päällekkäin, vaikka kamera kääntyi tässä kuvauksen aikana. 

Kuvasta voi päätellä, että 22 cm läpimitaltaan oleva pallo on liikkunut ruutujen välissä noin 25 cm, eli pallon nopeus jakolaskulla oli noin 1,2 m/s. 


Tässä olen laittanut päällekkäin kaksi kuvaa, juuri ennen osumaa ja siitä 0,04 sekunnin päästä tapahtuvan osuman. Pallon paikka on muuttunut noin 5 cm, joten tämä kuva tukee edellä tehtyä päätelmää pallon nopeudesta 1,2 m/s. Pallon suunta on kohtuullisen hyvin kohtisuoraa kuvaussuuntaa vastaan, joten päätelmän pallon nopeudesta voi tehdä kuvien perusteella. Pallo ei tullut kuitenkaan rajan yli kohtisuoraan, vaan vinosti siihen nähden. Tämän huomioon ottaen peräkkäisten ruutujen väliin epätarkkuus siitä, oliko pallo kokonaan yli rajan vai ei, on suuruusluokkaa 2 cm





Vielä kuvat juuri ennen osumaa, osuman hetkellä ja osuman jälkeen. Potku osuu pallon alaosaa, mikä nostaa pallon ilmaan. Siksi tästä tästä kuvasta on vaikea arvioida pallon etäisyyttä sivurajasta, koska pallon korkeutta nurmikosta ei näe kuvasta





Osuman pallon alaosaan johdosta pallo saa alakierteen, mikä pysäytti pallon paikoilleen melkein heti sen osuttua kenttään.
 



Kun pallo jäi pelattavaksi aivan sivurajan tuntumaan, missä ei ollut muita pelaajia lähellä, pääsi vikkelästi ylös noussut Ajaxin pelaaja aloittamaan rauhassa hyökkäyksen, jonka seurauksena 15 sekunnin päästä pallo oli Real Madridin maalissa. Samalla se herätti myös periaatteellisen kysymyksen siitä, kuinka kauaksi taaksepäin voidaan VAR-videoita kelata. 


Matikka mukana musiikissa

Orivesi (melkein) mainittu

$
0
0

Tulipa hankittua pari tietokirjaa. Toisen kohderyhmään selkeästi kuuluen, toisen en niinkään. Caj Bremerin Mies katolla on teos, jota ei valokuvauksesta intohimoisesta kiinnostunut kuten meikäläinen oikein voi ohittaa. Sen sijaan historiateos Kekkosen kuiskaaja ei varmaan olisi tarttunut käteen, ellei siihen olisi ollut henkilökohtaista suhdetta.

Aloitetaan Kekkosen kuiskaajasta, diplomaatti Aaro Pakaslahdesta. Hän oli niitä Kekkosen varhaisaikuisuuden kavereita, joita ei  jätetä. Pakaslahti joutui sodan jälkeen epäsuosioon, ulkoministerion disponibiliteettiin, mistä Kekkonen presidentiksi tultuaan nosti hänet takaisin oikeaan diplomaattielämään.

Mikä sitten sai minut kiinnostumaan? No niin pieni asia, että Pakaslahden poika Johannes meni naimisiin minua oppikoulussa pari luokkaa ylempänä olleen tytön kanssa. Silloista Riitta Heimoa en tuntenut kovinkaan hyvin, kuten itseään vanhempia oppilaita harvoin tunnettiin. Sen sijaan hänen siskonsa Kaisan kanssa puuhailin teinikunnassa ja jopa koulun lehden toimituksessa.

Pakaslahdilla oli asunto Meilahdessa Mäntytiellä. Minä asuin opintojeni aikoihin viereisellä Kuusitiellä. Aaro oli silloin jo kuollut, mutta Johannes ja Riitta asuivat tässä asunnossa ja Kaisa oli heillä alivuokralaisena. Kävin kerran siellä pikaisesti. Asunnon yläluokkainen habitus ja siellä asustavien nuorten äärivasemmistolainen maailmankatsomus olivat minusta jotenkin ristiriitaisia - tai sitten ei. Riitasta ei ole mainintaa kirjassa, Kaisasta nyt puhumattakaan. Meilahden asunto mainitaan kerran.

Tämä tarina päättyi tähän. Se vain osoittaa, että pienikin kosketus kirjaan saattaa herättää kiinnostuksen kirjaa kohtaan.

Kirja valottaa hyvin sitä ulkopolitiikan taustatyötä, joka jää yleensä tavallisten kansalaisten tietämättömiin. Koska tämä opus ei sisällä mitään veret seisauttavia paljastuksia eikä henkilöihin meneviä skandaaleja (joita kyllä UM:n piirissä riittäisi), kirja lienee enemmän historian harrastajien kuin tavallisten kansalaisten mielenkiinnon kohteena. Minä lukeudun selvästi jälkimmäisiin. Ilman tätä irrationaalista hentoa sivujounnetta tuskin olisin hankkinut kirjaa, mikä olisi ollut selkeä tappio. Se on nimittäin ihan mielenkiintoinen, vaikka ei  olisi edes sattunut tuntemaan Heimon sisaruksia.

Bremerin kirjaan minulla on melkein samanlainen yhteys. Tunsin nimittäin samaiselta opiskeluajoilta 70-luvun alkupuolella Cajn tyttären Kian. Kia itse opiskeli Ateneumissa, mutta hänen serkkunsa oli minun tapaani matematiikan opiskelija. Tapasin molemmat jossain sen ajan tyypillisissä vallankumousbileissä. Seurustelua sen romanttisessa tai lihallisessa merkityksessä minulla ei ollut kummankaan kanssa, mutta muutaman kerran kävin Kian kanssa elokuvateatteri Cinemassa Museokadulla. Siellä meni kulttuurileffoja. Elokuvan päätteeksi oli tapana käydä juomassa oluet ravintola Elitessä. Siellä saattoi nähdä jopa ihan oikean filmitähden, Tauno Palon. Elite oli hänen kantaravintolansa.

Cajn valokuvaajapoikaan Steffeen törmäsin aikoinani hoidellessani Finnfotossa monenlaisia juoksevia asioita. Olin avustamassa raatia, kun vuoden 2004 Fotofinlandian kuvia arvioitaessa. Raadissa oli Stefan Bremerin lisäksi Jörn Donner ja jyväskyläläinen valokuvataiteilija Hannu Castrén. Hannu oli kotoisin Orivedeltä, minua muutaman vuoden nuorempi, ollut siskoni kanssa samalla tai ainakin rinnakkaisella luokalla. Sen verran minua nuorempi ja itseään esiintuomaton persoona, että minä en häntä muistanut, mutta minut jo koulussa hölösuisena olin jäänyt hänen mieleensä. Joten jos mahdollista, vielä ohuempi orivesiyhteys on tällä toisellakin kirjalla.

Stefan ei arkaillut yhtään esittää vastaväitteitä Jörnille, pikemminkin päinvastoin. Kokouksen työkieli oli suomi, mutta raskaimmat herjät Jörskille Steffe heitti på svenska. Erityisesti jäi mieleeni jossain yhteydessä ilmaan lentänyt "Du är verkligen xxxx!"  Kun tätä sanaa "xxxx", jota en valitettavasti enää muista, ei minun mielestäni ollut Collinin oppikirjan sanastossa, piti pyytää Steffeltä suomennosta. Se oli kuulemma "niljake".

Cajhin itseensä olen törmännyt lähinnä käymässä tilaisuuksissa, joissa hän on jäljittelemättömään tyylinsä kertonut kuvistaan ja urastaan. Viimeksi kirjasto Oodissa, jossa hän oli kertomassa tästä kirjastaan. Stefankin oli paikalla, laittamassa omistuskirjoituksen pyytäjiä jonoon. Omaani odottaessa juttelin hänen kanssaan ja kysyin muistaako on tämän arviointitilaisuuden. Kuulemma hyvin ja jopa minut kilpailukuvien esittelijän roolissa. Totta tai ei, aina tuntuu mukavalta, kun itsensä arvostama ihminen kertoo muistavansa sinut. Harmi, etten tullut kysyneeksi niljakkeen ruotsinkielistä vastinetta. Se on edelleen selvittämättä, kun netin käännöskoneetkaan eivät tunne sitä.

Pari sanaa Cajsta itsestäänkin. Kun mies täytti juuri 90 vuotta, elinvuosia ei ihan hirveästi voi olla enää jäljellä. Kuvat ja kirjat jäävät kuitenkin elämään.

Vahva lukusuositus molempiin kirjoihin. Kummassakin on imua, vaikka ei olisi mitään oman elämän kosketusta kirjan tekijöihin. Aika ohuet ne ovat minullakin.

Kuvan mahdollinen sisältö: ainakin yksi henkilö, ihmiset istuvat ja parta

Caj Bremer signeeraamassa minun kappalettani Oodissa. Stefan selkäni takana.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Omistus och samma på svenska.

Tietokirjailijan tietokirja

$
0
0


Punnittua tekstiä heti alkulauseesta alkaen. 

Kalle Päätalo on useaan otteeseen kertonut, kuinka Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? oli aivan ratkaisevassa asemassa hänen päätökselleen ryhtyä kirjoittamaan. Juuri ilmestynyt Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin opus Tietokirjailijan tietokirja (näin haluan lukea kirjan nimen) voisi toimia samanlaisena innoituksen lähteenä tietokirjailijan uraa suunnittelevalle.

Kovin pitkään ei tarvitse pyöriä joka syksyisillä kirjamessuilla, kun havaitsee, että tietokirjailija ei ole mitenkään uhanlainen laji. Julkaisukynnyksen madaltuminen näyttää vuosi vuodelta saavan yhä useamman toteuttavan haaveensa oman kirjan julkaisemisesta. Jos ei kaupallisen kustantajan toimesta, niin omakustanteena sitten.  Käteen ne tuntuvat ihan samanlaisilta.

On aika vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ajatella tietokirjan tekemistä aiheesta, jota ei itse tunne omakohtaisesti. Tiina Raevaara on tuottelias sekä kauno- että tietokirjailija ja Urpu Strellmanilla taas on pitkäaikainen kokemus kustannusalalta. Kokemus ja näkemys paistavat lävitse kirjan sivuilta jo alkusanoista alkaen.

Minun iällisestä näkövinkkelistä tekijät ovat vielä nuoria. Molemmat ovat syntyneet vuonna 1979. Tuskin osasivat vielä edes lukea, kun minä julkaisin ensimmäisen tietokirjani. Vaikka nuoruutta ei laulun sanojen todistamana saa enää takaisin, vai haikeana huokailla, että olisipa minunkin tietokirjailijan uran alkuaikoina ollut tällaisia ohjekirjoja aloittaville tietokirjailijoille. Kovin tutuilta tuntuvat monet kirjassa olevat kertomukset kirjoittamisen niin synkistä kuin valoisemmistakin hetkistä. Toki se on lohduttavaa lukea, että täsmälleen saman epävarmuuden kanssa tietokirjailijan on oltava aina valmis tulemaan toimeen. Sitä eivät opaskirjat voi poistaa, mutta onhan sekin tieto jotain, että se kuuluu olennaisena osana toimenkuvaan.

Oli tietokirjailijan taival alussa tai lopussa (kuten minulla alkaa jo olla), voin vilpittömästi suositella Raevaaran ja Strellmanin teosta. Hirveän isosta elintason sekä sosiaalisen aseman noususta ei kirjailijan statuksen myötä kannata haaveilla. Reilut viisi vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan kirjailijan tietokirjan myynnistä saamien tulojen keskiarvo oli noin 1500 euroa. Suomen Kuvalehden vuonna 2018 julkaistun kyselyn mukaan kirjailija sen enempää erittelemättä on sijalla 129 eri ammattien arvostusasteikolla. Nousussa kuitenkin ja selvästi korkeammalla kuin vaikka vasta sijalla 375 ennen Oulun tapahtumiakin ollut imaami. Ehkä molemmissa ammateissa plussapuolelle voidaan katsoa se, että ammattia vähiten arvostavien puoluekanta on Perusuomalaiset.



Ikimuistoinen maali

$
0
0

Liverpoolin Trent Alexander-Arnold on juuri antanut ovelan kulmapotkun kohti täysin vapaana keskellä Barcelonan puolustua olevaa  Divock Origia, jolla oli kohtailsen helppo työ pistää pallo maaliin.  

Suosikkijoukkueeni Liverpool teki eilen  melkoisen urotyön lyömällä Barcelonan Anfield Roadilla 4-0 ja menemällä mestareiden liigan loppuotteluun. Hankala paikka minulle, jos myös toinen suosikkini Ajax menee loppuotteluun. Kumpaa silloin kannustan?

Ratkaisevan neljännen maalin Liverpool teki ovelasti kulmapotkusta. Kuvasta näkee hyvin, miten pihalla Barcelonan pelaajat olivat, kun kulma annettiin yllättäen. Selostaja Tuomas Virkkunen karjui maalin olleen ikimuistoisen.

Ikimuistoinen on aika suhteellinen käsite. Kuinka monen henkilön ja kuinka monen vuoden päästä maali pitää muistaa, jotta se olisi ikimuistoinen?

Minä tein ikimuistoisen maalin Oriveden Pappilan kentällä syksyllä 1967 Oriveden Ponnistuksen ja Mäntän Valon välisessä B-juniorien piirinsarjan ottelussa. Tosin sitä tuskin muistaa enää kovin moni, luultavasti vain minä.

Pelin kulku meni seuraavasti. Ottelu oli piirinsarjan viimeinen. Ponnistus oli sarjassa kaksi pistettä jäljessä mänttäläisiä, mutta meillä oli parempi maaliero. Voitolla siis nousisimme sarjan kärkeen ja samalla maakuntasarjan jatko-otteluihin. Ponnistus oli ollut sinne tyrkyllä jo monta vuotta, mutta jäänyt aina kakkoseksi joko Mäntän Urheilijoiden tai Mäntän Valon jälkeen.

Otteluun liittyi erikoinen episodi. Kaikilla Ponnistuksen pelaajilla oli jaloissaan upouudet jalkapallokengät. Siihen asti olemme pelanneet joko tavallisilla kumitossuilla tai korkeintaan Nokian nappulapohjaisilla Nappiksilla, jotka minun sukupolveni futarit varmaan hyvin muistavat. Ne olivat nimittäin ikimuistoiset.



Nokian Nappisten mainos. Huomio kiinnittyy paitsi tossuihin myös palloon. Se on nimittäin malliltaan Adidaksen Telstar, joka esiteltiin ensi kertaa vuonna 1968. Sitä ennen pelattiin erilaisista paloista kursituilla palloilla. 60-luvun jalkapallot oli vielä aitoja nahkapalloja, joiden paino varmaan tuplaantui märällä kentällä. Sadekelillä pelattaessa ainakaan minulle ei tullut mieleenkään pistää päätäni kovaa tulevan pallon eteen.

Jalkapallokenkien tarina oli seuraavanlainen. Valkeakosken Hakan tähtipelaaja Juhani Peltonen pelasi yhtenä ensimmäisistä suomalaisista ammattilaisena Ulkomailla, seuranaan Hampurin SV.  Tämän reissun sivutuotteena Peltonen suunnitteli Adidakselle "suomalaisen pelaajan jalkaan sopivat" jalkapallokengät, joita Oriveden kenkätehtaan oli tarkoitus ruveta valmistamaan lisenssillä. Tehtaan johdolla oli suhteita ja sympatioita Ponnistukseen, niinpä me saimme olla kenkien testaajia. Muistan vielä hyvin, miten joku tehtaan edustaja toi autolla ison pinon kenkälaatikoita, joista kukin pelaaja sai käydä sovittamassa itselleen parhaiten sopivat kengät. Niinpä pelin alkaessa jokaisella meistä oli hienot mustat kolmiraitaiset futispläägät jaloissaan.

Se oli hirvittävä virhe. Peltonen oli varmaan pelaajana paljon parempi kuin kenkien suunnittelijana. Uusia kenkiä ei muutenkaan pitäisi ottaa käyttöön suoraan peliin, ne hiertävät. Nämä kengät hiersivät muutenkin kuin uututtaan. Etenkin takana ollut läppä, jonka tarkoitus oli suojella akillesjännettä, hiersi sen vereslihalla.

Näillä kengillä olimme täysin altavastaajia.  Saimme olla tyytyväisiä, että olimme ensimmäisen puoliajan jälkeen vain 0-2 tappiolla.

Puoliajalla jokainen, jolla vain oli jotkut vaihtotossut, otti ne uudestaan käyttöön. Se muutti pelin kulun. Nousimme tasapeliin 2-2 minun tehdessä toisen maalin, mutta sehän ei olisi vielä riittänyt. Puoliajan pituus siihen aikaan B-junioreissa oli 40 minuuttia. Kelloahan kentällä ei ollut, mutta pelikaverillani ja opistolla asuvalla luokkatoverillani Paavolan Oskulla oli sellainen kädessään. Kun saimme aivan pelin lopussa nykyään harvinaisen epäsuoran vapaapotkun rangaistusalueen sisältä, kysyin Oskulta aikaa. Sitä oli kuulemma minuutti, korkeintaan kaksi.

Minä menin antamaan epäsuoraa vaparia. Erotuomari oli antanut jo luvan, kun vielä nostin käden pystyyn ja menin kumartuen korjaamaan pallon paikkaa. Juuri hetkeä ennen kuin olin siirtämässä kädelläni palloa syötinkin sen yllättäen vieressä aivan vapaana olevalle toiselle opistolaiselle Oksasen Aimolle, joka pääsi laittamaan pallon käytännössä tyhjään maaliin. Kuvio, jota olimme useat kerrat käyttäneet Opiston nurmikoilla pelatessamme.

Mänttäläisen protestoivat, mutta erotuomari näytti keskelle. Peli päättyi mänttäläisten aloitukseen. Olimme jatkossa.

Se, että cup-periaatteella pelatussa jatkossa hävisimme heti Valkeakoskella Hakalle 0-9, on sitten toinen tarina, eikä lainkaan ikimuistoinen.



Ottelun medianäkyvyys ei ollut ihan Liverpool-Barcelona -pelin luokkaa. Pelista, ratkaisevasta maalista puhumattakaan, ei ole kuin muistikuvia. Kuvassa kuitenkin Ponnistuksen voittoisa joukkue Pappilan kentällä ottelun jälkeen. Kenttä muistutti heinäpeltoa, mutta kirkonkylässä olleen Suojan kentän lähin vertailukohta olisi ollut perunapelto. Maaleissa ei ollut edes verkkoja, mkä tietysti latisti maalinteon näyttävyyttä. 



 Pienellä paikkakunnalla oli tässä vaiheessa kolme jalkapalloa pelaavaa seuraa. Oriveden Ponnistus ja Tuisku sekä Hirsilän Pyrkivä. Juniorijoukkueisiin oli usein vaikea löytää riittävää määrää pelaajia, etenkin jos valmennusjohto otti turhan tarkasti ikärajat huomioon. Äkkiä katsomalla tästä joukkueesta yli puolet on yli-ikäisiä, koska kesällä 1967 B-junioreihin päästäkseen piti olla vuonna 1950 tai sitä myöhemmin syntynyt. Minä ja Osku olimme syntyneet ihan vuoden 1949 lopussa, joten synti ei ollut niin suuri. Samaa ikäluokkaa on myös maalissa ollut Viherman Risto. Takarivissä vasemmalla oleva Tuiskun Jukka taisi tähän aikaan lähennellä jo kahdenkympin ikäpyykkiä. 

Toisaalta joukkueessa oli sitten eturivissä oikealla kyykyssä olevia nappuloita, joiden nimiä en enää muista, jos koskaan tulin edes tietämään.  Nämä junnut huomioon ottaen joukkueen keski-ikä saattoi olla juuri ja juuri B-junioreiden vaatimusten mukainen. Eturivissä vasemmalla on jutussa mainittu Oksasen Aimo ja takana oikealla Paavolan Osku, jonka loppuhetkien taktiikkaan ratkaisevasti vaikuttanut kello näkyy hyvin. Minä olen takarivissä kolmas oikealta. 

Läsitorin kolmentien risteyksen tienviitta

$
0
0


Oriveden keskustassa entisen Auvisen talon, nykyhisen Taitokeskuksen kohdalla etelästä tuleva tie haarautuu. Tässä oli pitkään kauniisti luonnonkivillä päällystetty tienviitanjalusta, jonka päälle paikkakunnan nuoriso usein kokoontui. Maija-Liisa Mäkelä on kirjoittanut blogissaan tästä ja muistakin Oriveden tangon jalustoista.  Tässä vielä muutama lisäys Maija-Liisan tarkinaan vänrikki Stoolia vapaasti lainaten "Jotain ehkä tietäisin, asuinhan siellä minäkin".




Läsimäkeä 1900-luvun alkupuolella. Nykyistä Oriveden symbolina tunnettua Auvisen taloa ei tässä vaiheessa oltu vielä rakennettu, mutta Auvisen liike toimi minun Oriveden aikani Pölkkysen talona tunnetussa rakennuksessa. Siitä eteenpäin on Vuorisen talo, jossa edelleen minun aikanani oli Viiva Paavolan kirjakauppa. Tien toisella puolen näkyy K.Witelin kauppatalo, joka siirrettiin vuonna 1928 Koivulehtoon nykyisen Koivulehdon tien varrelle . Ensin siirrätti ja omisti kauppias Vuorinen, sitten maanviljelijä Sipilä, Br. ja L. Jokinen ostivat talon vuonna 1940.. Kuten kuvasta näkyy, Läsitori oli tässä vaiheessa vielä vanhan nimensä Läsimäki mukainen.



Risteyksessä oli jo tässä vaiheessa tienviitta, joka näkyy tässä suurennoksessa sähkö- tai puhelinpylvään vaemmalla puolella. Viitan tekstiä ei tässä kuvassa pysty erottamaan.


Tuntemattomat miehet kuvattuna 20-luvulla tienviitan poikkipuun päällä. Vain suurimmat kohteet ilman välimatkoja oli mainittuina.



Läsimäkeä madallettiin 30-luvulla. Tarkempaa tietoa asiasta minulla ei ole. Kuva on Liimolan valokuvaamon jäämistöstä. Vuorisen talossa oli tässä vaiheessa ainakin parturi. Auvisen vuonna 1928 valmistunut rakennus on jo taustalla kuten myös kivijalkainen tienviitta.



Tienviittojen tekstit ovat kuvassa sen verran epäselvät, että kirjoituksista ei saa selvää. Vaasaan on kuitenkin neljä viittaa ja Jyväskyllä vai kaksi.


Risteys 40- ja 50-lukujen vaihteessa. Sähköjohtojen paljous on silmiinpistävää. KOP:n edessä BMW tai EMW. Sama auto, eri nimi riippuen siitä, kummalla puolella Saksaa se oli valmistetu.


Nytkään viittojen teksteistä ei saa selvää, mutta niitä on kuitenkin kolme suuntaansa, kuten myöhemmissäkin kuvissa.


Ajassa noin kymmenen vuotta eteenpäin. Auto on vaihtunut Itä-Saksan seuraavaan malliin, ihan omaa tekoa olevaan Warreen. Samoin talossa oli uusi kauppias, Otto Koltta. Kuva on isäni ottama.



Koltta muutti Auvisen taloon  1958. Liikennemerkkien uudistus oli 1957, jonka jälkeen välimatka ilmoitettiin enää kilmetrien tarkkuudella. Joten näistä voinee päätellä tämän kuvan ottohetken aika hyvin. Jostain syystä 9-tie on merkitty Kokkolan tieviittaan. Kokkola ei tässä ole suinkaan Pohjanlahden rannalla oleva kaupunki, vaan pieni Oriveden kylä. Tähän aikaan siellä oli vankien työmaasiirtola. Tunnetuin vanki taisi olla naisia huijannut Ruben Oskar Auervaara.


Risteys talvella Auvisen puolelta kuvattuna 60-luvun alkussa. Lumia ei ajettu kovin ahkerasti muualle, työnnettiin vähän sivuun. Potkukelkka oli yleinen liikkumisvälinen kauppareissuilla.


Välimatkat on merkitty jo kilometrien tarkkuudella. Vaasantien suunnassa oleva Haarala on minulle täysi mysteeri. Valitettavasti etäisyyden ensimmäinen numero jää sähköpylvää taakse. Ylempi viitta osoittaa Ruoveden kirkonkylälle olevan matkaa 43 km. Koska viitoissa lähinnä oleva paikka on alimpana, voisi olettaa Haaralan olevan Ruovettä lähempänä. Yhtä kaikki en tunne paikkaa.

Lisäys. Haarala selvisi. Se on talo Vaasantien ja Onnistaipaleentien risteyksessä. Vanhoissa kartoissa myös nimellä Haarola. Ulkopaikkakuntalaiselle ei tainnut kertoa paljoakaan. Haaralaan oli matkaa noin 2 km, joten pylvään taakse ei jäänytkään mitään numeroa.




Oriveden poikia Läsitorin tienviitalla. Takana Jussi Sierilä ja Erkki Siukola, edessä Pekka Yrjänäinen. Haaralan toisella puolella on Huikko, joka on pieni paikka Kantatie 66:n ja Korkeakosken tien risteyksessä lähellä Hyytiälää.

Kuvan aikoihin nykyinen Koulutie oli vielä (etuajo-oikeutettu) kantatie 9. Näkyy kuvan oikeassa laidassa. Sen jälkeen näkyy, että Kankaanpään huoltoasemalla myytiin trustivapaata TB-bensaa. Vanhempieni makuuhuoneen ikkuna näkyy Opiston päärakennuksen asuntosiiven päädyssä.





Yhteiskoulun pihalla oli myös komea lipputangon jalusta. Tässä Hankaloilossa asunut Aino Nieminen poseeraa sen päällä. Maija-Liisa Mäkelä viittaa blogissaan tähän kuvaan, joten menkööt tässä.



Kuvaa tilanteista ei taida olla, mutta mieleeni on jäänyt Jorma "Eenokki" Markkulan palopuheet lipputangon alustan päällä. Tässä hän pelleilee kuvan ottaneelle Ilpo Suihkolle. Jormasta tuli sittemmin näyttelijä, väliin televisiossakin näkynyt.

Tilanne päällä

$
0
0
Kirjan värikuvat kantta myöten on painettu painoväriä säästämättä. 


Jansson, Peter; Kivioja, Pasi
Docendo 2019
235 sivua

Olen lukenut sanomalehtiä päivittäin niin kauan kuin olen osannut lukea, siis pyöreästi vanhaan eläkeikään vaadittavat vuodet. Lukemaan opin Oriveden Kultavuoren koulussa syksyllä 1956. Samaa koulua kävi teoksen toinen tekijä noin 25 vuotta myöhemmin.

Lehtikuvia olen katsellut vielä kauemmin. Vanhempieni kertoman mukaan selaisin innolla meille tulevien lehtien kuvat lävitse jo paljon ennen kouluunmenoa. Joten kokemusta lehtikuvista on, olen myöhemmin jopa itsekin kuvannut lehtiin ja kirjoihin. En ole kuitenkaan koskaan ollut uutiskuvia lehtiin kuvannut fotari, joten siksi Peter Janssonin ja Pasi Kiviojan opus kiinnosti minua erityisesti. Millainen on todellisuus lehtikuvien takana.

Tässä suhteessa kirja ei tuota pettymystä. Erityisesti minua viehätti tekijöiden kaunistelematon esitystapa lehtikuvaajan arjesta. Sitä ei ole pyritty kirjassa glorifioimaan eikä nostamaan muiden ammattien yläpuolelle. Työ siinä kuin mikä tahansa muukin ja työntekijät ovat ihmisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen muiden tavoin. Kaikki inhimillisen tunnespektrin värit ovat läsnä. Ilosta ja ylpeydestä suruun ja kateuteen.

Kunnon kirja-arviossa pitää olla muutama piikki. Jos ei muusta syystä, niin sellainen antaa uskottavuutta sille, että arvioija on lukenut teoksen. Pasi Kivioja kirjoittaa tapauksesta, jossa valokuvaaja Kari Hautala oli ottanut salaa kuvan Kalastajatopan ikkunan takaa miljardiperijättärestä Christina Onassiksesta tämän ollessa alastomana hotellihuoneessaan.

”Nykylainsäädännön mukaan hotellihuoneen ikkunasta otettu alastonkuva voitaisiin tulkita kielletyksi salakatseluksi, mutta vielä tuolloin salakatselua ei ollut yhtä tarkasti määritelty Suomen lainsäädännössä.”

Taitaa olla kyllä niin, että tapauksen tulkitseminen joksikin muuksi kuin salakatseluksi vaatisi kohtuullisen hyvän asianajajan ja täysin törpön tuomarin. Laissa nimittäin sanotaan salakatselusta olennaisilta osin seuraavaa.

6 §
Salakatselu
Joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä, pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä on tuomittava salakatselusta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.
Kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat, kuten hotellihuoneet.

Kirjaa tekijät luonnehtivat myös negaation kautta. ”Kirja ei ole valokuvakirja perinteisessä taiteellisessa mielessä.” Valokuvaajana en voinut kuitenkaan olla panematta merkille, että valokuvien painotekninen laatu oli paikoin aika kehno. Etenkin kuvien tumma pää on aivan tukossa monissa kirjan kuvissa.  Osin tämä johtuu originaalista ja osin siitä, että kirjan sivut ovat mattapaperia. Kuvien tummaan päähän on vaikeampaa saada sävykkyyttä mattapaperille kuin kiiltävälle paperille painetuille kuville.

Aika monen kuvan tumma pää oli täysin tukossa. Vaikka henkilöillä on musta vaatteet, perinteiden kuvakäsityksen mukaan mustankin puvun struktuurin pitäisi näkyä kuvassa. 

Joistakin kuvista löytyi netistä versio. Aika tukkoisia monet niistäkin olivat tummilta sävyiltään, mutta minä olisin vähän aukaissut sävyjä kirjaa varten.

Netistä löytynyt versio Monica Lewinskin valokuvasta on väreiltään – sanoisinko täyteläinen. Sopii ehkä jotenkin tälle mallille, mutta...

Kirjassa sama kuva on hillitympi väreiltään, mutta Monican pusero on umpimusta kuvassa. Tietysti on otettava huomioon, että tämä kuva minun reproamani ja olen yrittänyt saada sen omalla kuvaruudullani mahdollisimman lähelle kirjassa olevaa valokuvaa.

Minä olisin avannut vähän tummaa päätä, jolloin paidan struktuuri olisi tullut edes hieman esiin.

Kuva netissä.

Sama kuva kirjaan painettuna. Näistä saa summittaisen käsityksen siitä, kuinka tummiksi monet kirjan kuvat on painettu. Osin tietysti makuasia, mutta miun maun mukkaan vähemmän tummempi paahto olisi riittänyt. Tässä näkyy myös toinen taitollinen ongelma. Sisämarginaalit ovat niin kapeat, että kirjaa on välillä vaikea lukea, etenkin ensimmäistä kertaa. 

Pienet puutteet eivät tässä arviossa käännä vaakaa vahvaan lukusuositukseen kallistuvalta loppupäätelmältä. Nykyään eletään ihan toisenlaista aikaa lehtikuvauksen suhteen kuin milloin Peter Jansson teki työuransa. Monelle tämän päivän, palkituillekin, lehtikuvaajille olisi hyödyksi lukea ajatuksella tämä kirja lävitse. Lehtikuvaaja kuvaa lukijoille, ei itselleen. Minusta tämä perusseikka tahtoo nykyään turhan helposti unohtua. 


Densitometriaa aloitteljoille - case study

$
0
0


Edellisessä bloggauksessa arvioin Pasi Kiviojan ja Peter Janssonin kirjaa Tilanne päällä lähinnä valokuvaajan näkökulmasta. Tässä vielä muutama kommentti kirjan aika tummina painettuihin valokuviin.

Itse kirjoitin 15 vuotta sitten vieläpä samalle kustantajalle kirjan Henkilökuvaus digikameralla. Siinä oli sama ongelma, eli valokuvien tummuus, mutta se saatiin ainakin jotenkuten korjattua toiseen painokseen. (Siihen aikaan tällainenkin kirja saattoi päästä toiseen painokseen ja kirjasta tehtiin jopa painos på svenska.)

Kun korjauttuun painokseen ei haluttu tehdä muutoksia painoprosessiin, liian tummana kirjassa olevat kuvat vain vaalennettiin Photoshopissa. Täytyy todeta, että kirjan tekemisen aikoihin en ollut vielä kovin kokenut digikuvien käsittelijä. Tiekoneen monitorikin oli vielä vanhaa putkimallia, jotka eivät pitäneet asetuksiaan yhtä hyvin kuin nykyiset litteät led-näytöt. Kaiken kaikkiaan kuvien turhan tummat sävyt kirjassa taisivat olla usemman tekijän summa.

Kiviojan ja Janssonin kirjassa minua häiritsi eniten tummien sävyjen totaalinen tukkoonmeno. Esimerkiksi mustissa vaatteissa ei ollut näkyvissä minkäänlaista vaatteen struktuuria. Kun olen saanut muotovalokuvaajan koulutuksen (vaikka ei uskoisi), totaalinen sävyttömyys kuvan jollain osa-alueella on minusta selkeä virhe.


Kirjasta reprottu kuva Lordista, eli Tomi Putaansuusta siviiliasussa. Olen koittanut käsitellä sen niin lähelle kirjan kuvaa kuin minun taidollani on mahdollista. 


Koska kuva löytyy myös netistä, sitä voidaan verrata kirjassa painettuun kuvaan. 



Photoshopissa on toiminto, jolla pystyy simuloimaan sitä, millaiselta kuva näyttää painettuna. Tässä tapauksessa kirjan paperi on mattapintaista, jolle painettuna ei päästä niin tummiin sävyihin kuin kiiltävälle paperille painettaessa. Kun pääsin näin vertailemaan kirjassa olevaa kuvaa ja sen simulaatiota kuvaruudulla, saatoin todeta näien kuvien olevan suunnilleen samanlaiset sävyjakaumaltaan tummuuden ja vaaleuden suhteen. Väreissä on hieman heittoa, mutta silmä antaa ne paremmin anteeksi. Varsinkin silloin, kun ei ole vertailukohtaa.


Vaikka Lordin tummat takki näyttää alkuperäisessä kuvassa umpimustalta, siinä on kuitenkin sävyjä olemassa. Ne pitää vain kaivaa esiin kuvankäsittelyn keinoin. Minä olisin tehnyt kuvasta tällaisen version, joka on tässä ns. proof-tilassa, eli suunnilleen tältä se näyttäisi mattapaperille painettuna. 

Syitä kuvan tumman pään tukkoon menoon voi olla useita. Jos kameran kennon tai aiemmin filmin dynamiikka on vähäisempi kuin kuvattavan kohteen sävyala, osa kuvasta jää joko umpimustaksi tai puhkipalaneen valkoiseksi. Vanhempien 2000-luvun alun digitaalikameroiden dynamiikka oli niin pieni, että vähänkin kontrastikkaammassa valossa otetun kuvan kaikki sävyt eivät mahtuneet kennon dynamiikkaan. Jos kuva on otettu alunperin filmille, se pitää digitoida siitä, mikä myös voi olla syy lopullisen painokuvan huonoon sävyalaan. 

Painotekniikka asettaa omat rajansa kuvan sävyalalle. On aivan ratkaisevaa, millaiselle paperille kuva painetaan. Mattapaperi imee painomustetta enemmän kuin kiiltävä paperi. Mattapaperille ei voida painaa niin syvää mustaa kuin kiiltävälle paperille, mikä tietysti kaventaa kuvan sävyalaa. Kuvan sävyalaa mitataan densiteetteinä. Densiteettiarvon muutos 0,3 vastaa "valokuvakielessä" yhden aukon muutosta. 


Etsin mattapaperille painetun kirjan Tilanne päällä kuvista mahdollisimman mustan kohdan. Sen densiteettiarvo oli 1,60, mikä tarkoittaa, että kuvan vaaleimman ja tummimman kohdan sävyero, siis kuvan sävyala voi olla korkeitaan vähän yli 5 aukkoa. 


Kiiltävälle paperille painetun kirjan Henkilökuvaus digikameralla maksimimustan densiteetti on 2,28. Sen kuvien potentiaalinen sävyala on yli kaksi aukkoa suurempi kuin edellisen opuksen. On selvää, että se antaa runsaasti pelivaraa nimenomaan tumman pään sävyihin. 

Tässä olevat neuvot ja ohjeet on tarkoitettu sellaisille, jotka toimittavat kuvia satunnaisesti lehtiin tai kirjoihin. On hyvä tietää jotain painotekniikan mahdollisuuksista ja rajoituksista. Silloin opuksessa tai aviisissa oleva kuva ei tuota petymystä, kun se onkin hyvin eri näköinen kuin miltä se oli näyttänyt kuvaruudulla.





Sahara opettaa

$
0
0



Harva suomalainen taitaa olla juuri tällä hetkellä tietämätön siitä, että Suomi on selvinnyt ensimmäistä kertaa karsinnoista aikuisten jalkapallon arvoturnaukseen. (Siis miesten, naiset olivat tässäkin miehiä edellä, kuten kommentti alla todistaa.) Olympialaisissa on oltu kolme kertaa, mutta niihin Suomen futarit ovat aina saaneet paikan jotenkin joko takaoven kautta tai tiskin alta. Tukholmassa 1912 osanottajia jalkapallossa oli vain 9. Suomella oli olympialaisissa jostain minulle koskaan selviytymättömästä syystä oma joukkue, vaikka Suomi oli osa Venäjää, jolla myös oli oma jalkapallossa.  Cup-muotoisessa turnauksessa Suomi nujersikin  toisessa ottelussaan juuri Venäjän 2-1 Suomen sijoitus oli lopulta neljäs.

Omissa kisoissa 1952 Suomi pääsi mukaan jalkapalloon kisaisäntänä. Moskovan olympialaisiin vuonna 1980 Suomi selviytyi, vaikka jäi karsintalohkossaan viimeiseksi. Yhdysvaltain julistaman boikotin takia edellä olleet Saksan liittotasavalta ja Norja vetäytyivät kisoista. Näin ollen pääsy vuoden 2020 EM-kisoihin on suorituksena selvästi edellisten yläpuolella.

Näitä makustellessani tuli mieleen omat jalkapallosaavutukseni Töölön jalkapalloareenan liepeillä olevalla Saharan kdentällä.  Niistä on aikaa, niitä ei ole kovin paljon eivätkä ne ylittäneet koskaan mediakynnystä. Osa niihin liittyvistä henkilöistäkin on jo kuollut, joten kaikkia aikalaistodistajia ei voida enää haastatella ”itse asiasta kuultuna”.

Saharan jalkapallokenttä sijaitsee Nordenskiöldinkadun ja Urheilukadun risteyksessä. Kenttä on valmistunut 1930-luvulla. Se oli pitkään hiekkapohjainen, minkä nimikin kertoo. Vaikka kentällä on nykyään keinonurmi, nimi on säilynyt. Todettakoon osoituksena nykyajan hektisestä menosta, että viereisellä vasta vuonna 2000 valmistuneella jalkapallostadionilla on menossa jo kolmas nimi, Telia 5G Areena. 

Jalkapallourani Helsingissä rajoittui pitkälti yliopiston puitteissa tapahtuvaan potkupalloiluun. Yleensä pelasin Hämäläis-osakunnan tai erilaisten opiskelijajärjestöjen joukkueissa. Ottelut olivat aina joillain pääkaupunkiseudun hiekkakentistä. Saharassa, Kalliossa, Väinämöisellä, Pirkkalassa. Ainakin nämä jäivät mieleen.

Jossain vaiheessa 70-luvun alkupuolella pelasin muutaman ottelun myös Helsingin Yliopiston joukkueessa. Eräs niistä on jäänyt erityisesti mieleeni.

Peli pelattiin Saharassa. Vastassa oli Kauppakorkeakoulun joukkue. Osakunta- ja ainejärjestöpeleissä oli herrasmiessääntönä, että korkeimmilla sarjatasoilla pelaavat opiskelijat eivät ota osaa niihin. Korkeakoulujen välisissä otteluissa tämä sääntö ei pätenyt. Parhat saatavilla olevat haalittiin pelaamaan. 

Minä olin Helisngin Yliopiston joukkueessa siitä syystä, että siinä maalivahtina pelannut kaverini oli soittanut minulle pelipäivän aamuna ja kertonut joukkueen jäävän vajaaksi. Lupasin tulla pelaamaan, etenkin kun minulla oli kotoani Kuusitietä Saharaan vain muutaman ratikkavälin matka. Se oli lisäksi hyvä syy lintsata luennoilta, joiden keksiminen tosin ei muutenkaan tuottanut minulle suurempia ongelmia.

Vastustajien kokoonpanosta en muista muita kuin maalivahdin, mutta hänet sitäkin paremmin. Kyltereiden veräjänvartijana oli nimittäin sen aikainen HJK:n ja maajoukkueen maalivahti Pertti Alaja. Nyt jo edesmennyt myöhempien aikojen keskeinen jalkapallovaikuttaja. Huolimatta edustamiemme sarjatasojen välisestä erosta onnistuin kerran yllättämään Alajan rangaistualueen kulmasta lähteneellä kierteisellä kudilla, joka upposi aivan takaylänurkkaan. Pallo jäi killumaan maalin merkiksi verkon ja se kiinnikeraudan muodostaan pussiin kuin kala haaviin. Onnenkantamoinenhan se oli, mutta nekin kirjataan otteluraporttiin.

Aivan ottelun lopussa pelitilanteen ollessa 4-4-pääsin vikkeläkinttuisena kärkkyjänä yksin lävitse. Harhautin vielä Alajankin ja olin juuri laittamassa palloa tyhjään maaliin, kun Alaja veti minut paidanhelmasta kumoon. Eri törkeästi, vain siten, että maali jäi tekemättä.

Rankkarihan siitä tietysti tuomittiin. Kuka vetäisi? Minä olin tietysti hiljaa mielessäni sitä mieltä, että se joka rankkarin oli hankkinutkin. Vaikka olin ollut Orivedellä paikallisen aluesarjassa pelaavan Ponnistuksen tähtipelaaja, tässä jengissä pelaajien keskinäisessä nokkimajärjestyksessä se meriitti ei kantanut kovin pitkälle.

Joukkueessa oli parikin pelaajaa, joiden ego oli kohtuullisen mittava. Toinen oli jääpalloilijana paremmin tunnettu Veikko Niemikorpi, joka opiskeli vielä siihen aikaan Helsingissä toimineella Jumpalla. Toinen oli HJK:ssa pelannut Erkki Leppänen, hänkin jo edesmennyt, silloin lääketieteen opiskelija. Leppäsen tunsin siitä, että hän oli lapsuuden ystäväni kurssikaveri.

Näiden välille syntyi pientä suukopua siitä, kumpi sen rankkarin ampuisi. Laukaisijaa en enää muista, mutta ohihan se kuti meni. Omasta mielestäni minä olisin laittanut sen sisään.


Teemu Pukki näyttää Saharan viereisellä kentällä, miten rankkari olisi pitänyt laittaa sisään. Tosin erotuomarin olisi pitänyt laittaa pilkku uusiksi, koska Glen Kamara oli jo 9,15 cm:n alueen sisällä ennen kuin potku lähti. Toiset tuomarit ovat näistä tarkkoja, toiset eivät. Tosin ei sillä olisi tässä ollut mitään merkitystä Suomen pääsylle EM-kisoihin, etenkin kun molemmat Suomen uhkaajat hävisivät omat ottelunsa.

Peli päättyi tasan. Olin sen jälkeen vielä muutamassa ylioistojen välisissä matseissa mukana, mutta yleensä penkillä, joten sain näistä otteluista tarpeekseni. Jatkoinkin futisuraani Akateemisen sosialistiseuran luokkakantaisessa joukkueessa. Joukkueen sen paremmin kuin oma menestykseni ei tainnut olla kaksista, en enää oikein muista. Paremmin muistiini jäi parikin myöhemmässä vaiheessa suurenkin yleisön tietoisuuteen tullutta pelaajaa. Tavastian pomo Juhani Merimaa, joka opiskeli minun laillani matematiikkaa yliopistossa sekä europarlamentaarikko ja presidenttiehdokas Nils Torvalds. Torvaldsista erityisesti jäi mieleen, miten hän ennen jotain peliä esitteli ylpeänä juuri hankkimiaan mustakeltaisia futispläägiään. Millainen vaikutus niillä oli Nilsin pelisuoritukseen, siitä ei ole mitään mielikuvaa jäljellä. Muistiini jääneiden asioiden merkityksien loogisuus ei ole minulle koskaan oikein selvinnyt.

Saharasta vielä sen verran, että pelasin Helsingissä ollessani yhden vuoden, kesä- ja talvisarjan ”ihan oikeassakin” jalkapallojoukkueessa, Helsingin Jyryssä. Jyry oli paremmin tunnettu muiden urheilulajien kuin jalkapallonseurana. Etunenässä paini ja nyrkkeily. Minulle jäi sellainen kuva, että ainakin osa joukkueemme pelaajista oli hankkinut urheilumeriittinsä juuri näiden kamppailulajien harrastajina. Jyryn alimmalla tasolla pelannut joukkue tunnettiin aika ronskista pelityylistään. Osa joukkueista taisi suorastaa pelätä tulla Jyryä vastaan. Etenkin talvisarjassa, jota pelattiin pääasiassa Saharassa. Jotkut Jyryn pelaajista tulivat sen verran vauhdikkailla liukutaklauksilla vastustajan pelaajien kintuille jäisellä ja liukkaalla kentällä, että onnittelin itseäni siitä, että he olivat minun joukkueessani.

Talvet olivat vielä 70-luvulla väliin Helsingissäkin aika lumisia. Siitä syystä Saharan kenttää saatettiin kutsua talvella Siperiaksi, mikä selityksenä otsikolle rautalangasta väännettäköön.

ps. Olen minä ollut pallon kanssa jopa Telia 5G Areenalla, kuten oheinen kuva todistaa. Muutama paikka näyttää olevan vielä tyhjänä katsomossa.







Sommittelua harkiten vai onnenkantamoisella?

$
0
0


Kuvassa on orivesiläisen opettajan Kaleva Mäntysaaren sen hetkinen perhe perunamaalla Oriveden Sukkavartaalla luultavasti kesällä 1950. Vuosiluvun päättelen siitä, että äidin sylissä istuva perheen kuopus (tämän jälkeen tuli vielä kolme lisää) Kari on syntynyt 1948. Kuvan on ottanut Aamulehden aluetoimittaja Esko Paavola, jonka oma vastavalmistunut kotitalo näkyy vasemmalla.
Esko oli vuonna 1919 syntyneenä käynyt sodat ns. pidemmän kaavan mukaan. Toimittajan hommat hän aloitti vuonna 1947, täysin pystymetsästä, kuten niin moni muukin siihen aikaan. Oikeastaan kai lähes kaikki, koska sen kummemmin toimittajille kuin valokuvaajille ei ollut mitään koulutusta. Nythän sitä on tarjolla liiankin kanssa.
Esko oli menettänyt toisen kätensä onnettumuudessa. Kuvaamista se ei haitannut hirveästi, mutta näin hänen kuva-arkistonsa digitoijana se oli "onnenpotku". Eskolla oli käytössään kaksisilmäinen Rolleiflex-kamera, jolla kaulassa roikottaen pystyi kuvaamaan yhdelläkin kädellä, jopa kamerassa kiinni olevan salaman kanssa. Isoja negoja on ollut helppo digitoida.
Esko oli parhaimmillaan oivaltava valokuvaaja. Välillä hänen kuvia negatiivestä digitoidessani melkein hätkähdän, kun vastaan tulee silmääni miellyttävä kuva. Melkein aina havaitsen kuvassa käytetyn jotain klassista sommitteluelementtiä. Luultavasti useimmiten ihan vaistonvaraisesti. Tai sitten kyse on vain onnenkantamoisista.
Tämä kuva miellytti minua erityisesti. Vähän aikaa sitä makusteltuani totesin siinä toistuvan kolmioasetelman. Kuva on hyvin levollinen. Siinä ollaan tukevasti maankamaralla. Niin aiheen kuin sommittelun suhteen.



Köyhän miehen skanneri

$
0
0
 Kuva: Plustek

Säädyllistä jälkeä tekevät dia/nega-skannerit maksavat 300-400 euroa. Muutaman kymmenen euron Lidl-versioilla ei suoraan sanoen tee mitään. Niissä hassaa vain rahansa. 

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Ensimmäistä ei minulla juuri ole, mutta tallissa sattuu olemaan sellainen hepo, että kyllä sekin digitoida jaksaa; järjestelmäkamera ja siihen hyvä makro-objektiivi. Niistä ja muusta nurkista löytyvästä rakentelin itselleni negojen ja diojen digitointilaitteen. Todettakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että pelkkä objektiivini maksaa tonnin pintaan ja kamera aikoinaan ostettuna oli kahden ja puolen tonnin paukku. Mutta kun ne ovat jo valmiina. Nykyisin varsin vähäisellä käytöllä, koska minun tarpeisiini riittää pienemmät ja kätevämmät kamerat.


Valokuvien digitointiviritelmäni. Koottu kotona olevasta materiaalista. Valolähteenä on kirkasvalolamppu, jollaisia olen käyttänyt muutenkin hyvällä menestyksellä valokuvauksessa. Etuna on suhteellisen tasainen valo ja loisteputkien värilämpötila on tiedossa. Tämä on tietysti olennaisempaa värikuvia kuin mustavalkoisia digitoitaessa. 

Lampun päällä on taulun lasikehys raameineen kirjojen päällä. (Lukeminen kannattaa aina.) Näin sen päällä oleva nega tai dia saadaan vaakasuoraan. Lisäksi näin ehkäistään kuvien lämpeneminen lampun lämmöstä, vaikka nykyiset putket eivät juuri lämpenekään. Kuvat käpristyvät helposti lämmössä, kuten tässä olevasta 6x6-kuvasta huomaa. Käpristyminen johtuu kuvassa olevasta kosteudesta. Yleensä se katoaa negan lämmetessään myös kuivuessa.


Negaliuskat kannattaa laittaa kuvassa näkyvään negapitimeen. Silloin ne pysyvät suorina ja kuvaaminen on muutenkin helppoa, kun pidintä siirretään kuva kerrallaan. Liuskallisen negoja digitoi helposti puolessa minuutissa. 

Kamera on kiinni Manfrotton jalustassa, johon keskusputki voidaan asettaa myös toisin päin. Kun kamera on kerran säädetty kohdalleen, siihen ei periaatteessa tarvitse koskea enää kuvausten aikana.  Minun jalustani on jo sen verran vanha, että teippasin muutaman kierroksen maalarinteippiä putken päähän. Jos putken kiinnitys sattuisi pettämään, kamera ei putoaisi lasille objektiivi edellä.



Kamera on tietysti syytä justeerata siten, että se on kohtisuorassa vaakasuorassa lasilevyllä olevia kuvia vasten. Jos lasilevyn justeeraus menee kirjojen avulla, niin sen vaakasuoruuden tarkistaminen käy kätevimmin vatupassilla, mutta kyllä silmämääräisestikin on pärjätty. 

Tuloksen olen tarkistanut laittamalla dian keskelle etsimen kuva-alaa ja etäisyyden sellaiseksi, että dian raameista jää vähän näkyviin. Jos kulmat ovat suorat ja joka puolelle jää suunnilleen yhtä paljon raamia, kohdistus on kunnossa. 

Makrolinssini kuvaa suurimmillaan suhteessa 1:1, joten kinokoon ruutu voitaisiin kuvata saman kokoisena kennolle. Olen huomannut, että pienen marginaalin jättäminen on järkevää. Pikselit kyllä riittävät, nuukailemalla osa kuvassa jää helposti reunan taakse.




Minulla oli hyllytavarana kameraan kaukosäädin. Ne ovat nykyään halpoja ja käteviä. Kuvien digitointi on usein sarjatyötä. Kaukosäätimen avulla kameraan ei tarvitse koskea lainkaan, mikä ehkäisee tärähdyksiä ja kameran liikkumista muutenkin. Kuva asetetaan oikeaan kohtaan takanäytön avulla. Kuuden ruudun liuskan digitoi näillä järjestelyillä noin puolessa minuutissa. 


Millaisia kuvia tällä osin karvalakkimenetelmällä saa aikaan hyvään skanneriin verrattuna? Vertailuna oleva Plustekin skanneri skannaa 7200 dpi:n tarkkuudella. Se tarkoittaa, että 36x24 mm:n kinodian maksimaalinen pikselikoko skannattuna on 10368 x 6912 pikseliä. Minun jo antiikin aikaisen Canon 5 D Mark II:n  kennolle tulevan kuvan pikselikoko on 5616 x 3744. Näyttää aika alivertaiselta, kännykkäkameroilla kuvaavatkin nauravat, hevosista nyt puhumattakaan. 

Olen toiminut monenmoisena ammattikuvaajana noin 20 vuotta. Viimeiseen 15 vuotta kamerani pikselit eivät ole loppuneet minun tarkoituksiini vielä kertaakaan kesken. Television kuvaruudulla näytettävässä kuvassa eniten pikseleitä tällä hetkellä on DCI 4K -kuvassa 4096 x 2160. Hajurakoa jää siihenkin. Voin siis todeta lähes joka lähtöön pikselien määrästä kuten Rolls Royce aikoinaan auton tehoa kysyttäessä. Riittävästi.

Kuvat tietysti kertovat erityisesti tässä enemmän kuin tuhat sanaa.  (539 Wordin yksin kappalein laskemana.) Joten alla kolme esimerkkiä systeemilläni skannaamistani kuvista. Sen suurimmat edut minun mielestäni ovat kohtuullinen laatu ja suuri nopeus. Itselläni on menossa parhaillaan noin 5000 negatiivin digitointi. Minun kärsivällisyydelläni näin suuren määrän digitointi skannerilla on toivottoman hidasta, varsinkin kun sen laatu luultavasti on minun tarpeisiini turhan hyvä. 
  

Kuva: Paavo Suvanto
Kinonegatiivista skannattu kuva. Kuvaa on vähän toonattu.


Diakuva vuodelta 1989, jolloin opetin Kalle Päätaloa käyttämään tietokonetta kirjojensa tekoon. Hikinen urakka, mutta niin vain Kalle kirjoitti tällä Osborne-merkkisellä koneella ja suomalaisella Teko-tekstinkäsittelyohjelmalla viimeiset kirjansa. Ei kuulemma oikein tykännyt, kun se ei tuntunut tarpeeksi työltä.


Kuva: Esko Hilska
6x6 negatiivista digitoitu mv-kuva. Kuva on jostain 60-luvun alusta Oriveden Oripohjan myllyltä. Vielä tähän aikaan maanviljelijät toivat jyviä jauhettaviksi hevoskyydillä.

Mv-kuvien väritystä

$
0
0

Mv-kuvia väritettäessä automaattisesti algoritmit tuppaavat laittamaan punaista sellaisiinkin paikkoihin, joihin se ei varmasti kuulu. Tässä mm. edessä olevan naisen takkiin, takana olevien naisten asuisteisiin, kastelukannuihin, kasvilavojen puuosiin. Otetaan se niistä pois.

Käsittely perustuu Photoshopin englanninkieliseen versioon CS5, mutta samat toiminnot ovat useimmissa kuvankäsittelyohjelmissa. Minä teen näin, joku muu taaplaa omalla tyylillään.

Yleensä jätän alkuperäisestä kuvasta kopion omaksi tasokseen. Näin voin takkailla tekemiäni muutoksia alkuperäiseen kuvaan. Tasot (Layers) saa näkyviin Photoshopin yläreunassa olevasta Tasot (Layers) valikoisa. Taso kopioidaan liukuvan valikon oikeasta yläkulmasta toiminnolla "Duplicate layer" eli "Monista taso". Layer 0:n kopio on esimmäinen muokattava taso.

Tältä tasolta pyyhin värit kokonaan pois halutuista paikoista Desaturate-siveltimellä. Liian värikästä ihon väriä voi poistaa lattamassa Opacity-asetuksen pienemmälle. 20 % on tähän tarkoitukseen aika hyvä oletusarvo.



Värien osittaisen pyyhkimisen jälkeen tilanne näyttää tältä. Olen tehnyt uuden tason (New layer) kelluvan valikon oikeasta yläkulmasta. Tason toimintatilaksi olen määritellyt Color (väri). Väriksi olen valinnut possun punaisen klikkaamalla liukuvan työkalupaletin alaosassa olevaa kahden värin  kuvaketta. Tämä väri maalattutuna harmaan päälle antaa kohtuullisen hyvän ihon värin.  Olen tässä maalannut edessä olevan naisen toisen jalan ja kannussa kiinni olevan käden maliksi.



Halusin takkiin väriä. Siksi loin uuden tason edelleen Color-tilassa. Tälle tasolle väritän takin siveltimellä.



Takki on epäluonnisen värikäs muuhun kuvan sisältöön verrattaessa. Mutta ei hätää. Kun väri on omalla tasollaan, sitä voidaan säätää monin tavoin. Esimerkiksi tason opasiteettia eli läpinäkyvyyttä säätämällä. Tässä tapauksessa teen sen ylärivin alasvetovalikoistaoheisella toiminnolla, jolla voidaan säätää liukukytkiminen kuvan sävyä, kylläisyyttä ja kirkkautta.




Näillä asetuksilla takki näyttää tältä.


Lopuksi lähtötilanne ja korjattu. Kokeneelta tällaisen pikkumuutosten tekemiseen menee 5 minuuttia, aloittelijalta tietysti runsaasti kauemmin.



Minä olen myrsky

$
0
0
Kai Ekholm
Minä olen myrsky
Docendo 2020
250 s.



Oriveden opiston kirjastotalon kolmannessa kerroksessa yksi romaanin hahmoista pääsee hengestään. Minä olen asunut kyseisen rakennuksen kolmannessa kerroksessa viisi nuoruuteni vuotta. Vaikka selvisinkin sieltä hengissä, jopa ilman läheltä piti tilanteita – jos siihen aikaan yhteisössä ankarasti kiellettyjä ja siksi salassa tehtävää kaljanjuontia ja tyttöjen kanssa pelaamista ei lasketa, tapahtumapaikan tunteminen aiheutti ylimääräisiä nipistyksiä vatsanpohjassa. Osaltaan siihen saattoi vaikuttaa myös korkean paikan kammoni, jota myös koeteltiin opistoon liittyvän luvun ratkaisuhetkillä. Tämän voinee kertoa ilman, että paljastaa kirjan juonesta liikaa.

Opisto ei ole tässä dekkarissa keskeisiä tapahtumapaikkoja. Se on varmaan valikoitunut sellaiseksi vain siksi, että kirjoittaja on itse toiminut täällä kirjastonhoitajana. Joten hänkin tuntee miljöön niin hyvin, että asiavirheitä tässä kohtaan ei löydy tikulla kaivamallakaan. Jos niitä olisi ollut, olisin ne kyllä havainnut. Sen verran tarkkaan tuli tämäkin opiston rakennus aikoinaan koluttua hiilikellarista vintille, jossa 50-luvulla kasvatimme punanokkaisia naakanpoikasia. Ihan syntymästään ne eivät olleet sitä, vaan niiden nokat oli maalattu kynsilakalla normaalia koristeellisemmiksi. Miksi? Sitä en enää muista.

Naakkojen kohtalo oli yhtä surkea kuin aika ison määrän romaanin henkilöistä. Nirri pois. Naakat tosin, toisin kuin romaanit vainajat, eivät kuolleet tarkoituksella, vaan vahingossa. Luultavasti tukkoisen nokan aiheuttamiin hengitysvaivoihin. Siihenkään aikaan ei hengityslaitteita riittänyt kaikille, ei ainakaan naakoille. Rautakeuhkotkin oli varattu poliopotilaille.

Minä olen myrsky on tekijänsä kolmas Kalju&Kihara -dekkarisarjassa. Pääroolia tässä teoksessa näyttelee kuitenkin ylikomisario Reinikka, mikä on minusta hyvä asia. Pitää olla hahmoja pääroolissa ja sivuroolissa. Eivät kaikki voi olla pääosan eikä kaikki sivuosan esittäjiä.

Muutenkin tekijälle on käynyt kuin entiselle sialle. Parantanut selvästi juoksuaan. Edelliset Kalju&Kihara -romskut luin muistaakseni kahdessa tai kolmessa illassa. Minä olen myrsky tuli hotkaistua yhdellä lukemalla. Itse asiassa se onkin minusta ainoa relevantti dekkarin laadun kriteeri. Muut kommentit salapoliisiromaaneista ovat lähinnä senttareiden pyrkimystä määrämittaiseen, vaikka salapoliisiromaanin arviointi ei mitään curling-peliä olekaan.

Kirjan takakannen mainosteksti väittää, että Kalju, Kihara ja Reinikka ovat palanneet hurmatakseen. Ei dekkarin hahmojen tarvitse hurmata. Riittää että he pitävät lukijan tiukassa poliisiotteessa. Siihen tämä romaani kykeni ainakin minun suhteeni.

Muita kuin Oriveden opistoon liittyviä asiavirheitä en etsinyt eikä niitä tupsahtanut pyytämättä ja yllättäen vastaan.

Viewing all 174 articles
Browse latest View live


<script src="https://jsc.adskeeper.com/r/s/rssing.com.1596347.js" async> </script>