Timon poikkitiedepalsta (Interdisciplinary Science by Timo)

Helsingin Sanomissa oli ennen joulua pieni juttu päivien pitenemisestä. Mukavaa, että Hesarin tiedetoimitus jaksaa palvella meitä tähtitieteestä kiinnostuneita lukijoita. Lueskellessani joulunpyhien ratoksi viimeisintä artikkelia päivien pitenemisen kiihtymisestä minua ja ehkä jotakuta muutakin jäi vaivaamaan selitysten sinänsä varsin ymmärrettävä ylimalkaisuus. Lehden palstatila on rajallista ja maapallon vuotuiseen kiertoon Auringon ympäri ja vuorokautiseen pyörimiseen akselinsa ympäri liittyvät ilmiöt eivät ole suinkaan triviaaleja. Niiden vähänkin syvällisempi ymmärtäminen vaatii useimmilta ihmisiltä sekä aikaa että ainakin pään raapimista, kun tupakanpoltto on useimmissa paikoissa nykyään kielletty. Hesarin artikkeli antoi kuitenkin lähinnä vastauksia kysymyksiin mistä seikoista ilmiö johtuu ja jätti vähemmälle vastaukset kysymyksiin miksi ja miten. Päätin vähän kertailla tähtitieteen opintojani. Omaksi ja ehkä jonkun muunkin opiksi ja ojennukseksi.

Korjataan nyt pieni muoto- ja vähän suurempi käsitteellinen virhe.

"Maapallon kiertorata auringon ympäri on soikea, jolloin maapallon nopeus vaihtelee."

Aurinko taivaankappaleena on erisnimi. Taivaalla näkyvänä kohteena vähän siinä ja siinä. Minä sanoisin: "aamulla aurinko nousee", mutta "Kuu kiertää Maata ja Maa Aurinkoa".

"Kun Maa on lähimpänä Aurinkoa radallaan, kiihdyttää Auringon vetovoima sen liikettä"

Auringon vetovoima pitää koko ajan Maan Aurinkoa kohti olevassa kiihtyvässä liikkeessä. Eihän Maa muuten pysyisi radallaan. Toisaalta Maa on lähinnä Aurinkoa perihelissä, jolloin se ratanopeus on suurimmillaan, siitä eteenpäin ratanopeus hidastuu puolivuotta aina apheliin asti. Ymmärrän hyvin, mitä kirjoittaja ajaa tässä takaa, mutta videolta poimittu lause on fysikaalisesti päätön.

Hesarin jutusta käy ilmi, että päivien, siis valoisan ajan pituus ei muutu tasaisesti, vaan vaihtelee. Yritän tässä selventää asiasta syvällisemmin kiinnostuneille miten ja miksi. Kysymykseen "miten" on netissä oivallinen työkalu, josta näkee päivien pituudet ja niiden muutokset eri aikoina vuodesta ja eri paikkakunnilla. Päivän pituuteen ja sen muuttumisnopeuteen vaikuttaa kolme muuttujaa: maapallon akselin suunta suhteessa Aurinkoon, maapallon etäisyys Auringosta ja siitä riippuva maapallon ratanopeus sekä paikkakunnan leveyspiiri. Käydään näitä lävitse yksi kerrallaan.

Talvipäivän seisauksen aikaan maapallon akseli on pohjoisella pallonpuoliskolla kauimpana Auringosta. Meillä päivä on silloin lyhyimmillään. Kun maapallon akselin suunta pysyy koko ajan samana, niin pohjoinen pallonpuolisko alkaa tämän jälkeen saada päivittäin ja pidempään Auringon valoa. Päivät pitenevät pohjoisella pallonpuoliskolla ja eteläisellä vastaavasti lyhentyvät.

Talvipäivän seisaus oli vuonna 2015 Joulukuun 22 päivänä. Sen jälkeen päivä alkoi pidentyä aika lailla tasaisesti kiihtyvällä vauhdilla. Päivän pidennys kasvoi noin 11 sekuntia joka päivä. Päivä pitenee nimenomaan illasta. Miksi näin? Sitä selvittelin vuosi sitten.

Vuodenvaihteen tienoilla pituuden lisääntymisen muutokset alkavat rahoittua. Tammikuun lopussa päivän pidentyminen on kasvanut vain 3 sekuntia vuorokaudessa.

Maaliskuussa päivän pituuden muutokset ovat suurimmillaan. Helsingissä päivä pitenee tasaisen tappavaan tahtiin 5½ minuuttia vuorokaudessa.

Maapallon rata Auringon ympäri ei ole ympyrä, vaan ellipsi. Siksi Maan etäisyys Auringosta ja samalla ratanopeus vaihtelevat. Lähinnä Aurinkoa Maa on perihelissä, joka tapahtuu noin Tammikuun 4. päivänä. Silloin Maan ratanopeus on suurin. Meillä on silloin talvi, eteläisellä pallonpuoliskolla kesä. Kauimpana Auringosta ollaan aphelissä eli Heinäkuun 4. päivänä. Sitä, miten tämä vaikuttaa, voidaan tutkia katsomalla taulukkoa yhtä kaukana päiväntasaajasta olevilla paikkakunnilla pohjoisella ja eteläisellä pallonpuoliskolla. Esimerkiksi Kroatian Zagrebissa ja Uuden Seelannin Dunedinissa, jotka molemmat ovat aika tarkkaan 45 leveyspiirillä.

Päivät ovat pidempiä ja niiden pituus muuttuu nopeammin Tammikuun alussa Zagrebissa kuin Heinäkuussa Dunedinissa. Kun päivän pituuden kasvu lisääntyy Zagrebissa 5 sekuntia vuorokaudessa, niin Dunedinissa se on vain 4 sekuntia. Ero johtuu siitä, että perihelissä maapallon kulmanopeus Aurinkoon nähden on suurempi kuin aphelissä. Kun maapallon pyörimisnopeus on vakio, niin Aurinkoon nähden maapallo tuntuu pyörivän hitaammin pohjoisen pallonpuoliskon talvella kuin kesällä. Tätä tarkastelin vuosi sitten mm. täällä .

Radan elliptisyys on selitys myös toiselle tekstissä esiintyvälle ilmiölle. Astronomisten vuodenaikojen eri pituuksille. Kun maapallo kiitää nopeinten talvella, niin pohjoisen talvi on myös nopeinten ohitse. Ero kesään on tekstissä mainitut noin 4 vuorokautta. . Tämä olotila ei ole kuitenkaan vakio. Hyrräliikkeen prekession johdosta maapallon pyörimisakseli kiertyy täyden ympyrän 26.000 vuodessa. Kaltevuuskulma säilyy samana, joten vuodenajat säilyvät, nekin vain kiertyvät samaan tahtiin. Joka 13.000 vuosi astronomiset syksy ja talvi ovat yhtä pitkät ja vastaavasti kevät ja kesä keskenään yhtä pitkät.

Vuonna 2014 astronomisten vuodenaikojen pituudet olivat

Kevät = 92d 17h 54m

Kesä = 93d 15h 37m

Syksy = 89d 20h 34m

Talvi = 88d 23h 42m

Helsingin Sanomien juttu on myös kovin Etelä-Suomi -keskeinen. Kun mennään tarpeeksi pohjoiseen Lappiin, niin tilanne on ihan toinen. Päivien piteneminen hidastuu, kun aurinko ylipäänsä tammikuussa nousee horisontin yläpuolelle.

Fysikaalisesti ajatellen päivän pituuden muuttumisnopeus vastaa kiihtyvyyttä ja matemaattisesti päivän pituuden toista derivaattaa päivämäärän muutoksen suhteen. Käsittelin vähän samantapaista teemaa poikkitieteellisessä blogissani noin vuosi sitten, jolloin siihen liittyi tämä kaavakuva.

Päivän pituuden muutoksen kiihtyminen tai hidastuminen näkyy näiden käyrien kuperuudesta. (Lukion matikan tiedoista olisi nyt apua.) Kun käyrä on kupera alaspäin, kuten Helsingissä kevätpäivän tasaukseen asti, niin päivän pituuden muutos kiihtyy. Vastaavasti Utsjoen käyrä on kupera ylöspäin, joten päivän pituuden muutos hidastuu niin ikään kevätpäivän tasaukseen asti, jossa on molempien käyrien käännepisteet. Sen molemmin puolin käyrät ovat likipitäen suoria, joten päivän pituuden muutos sen myötä on likipitäen vakio. Utsjoella tietysti suurempi, 8:38 minuuttia kuin Helsingissä, 5:30 minuuttia. Siitä eteenpäin Helsingin horisontin mukaan päivän pituuden muutokset hidastuvat ja vastaavasti Utsjoen kasvavat. Utsjoella kasvu pysähtyy toukokuun lopulla, kun aurinko ei enää laske, Helsingissä sen sijaan päivän pituuden muutoksen hidastuminen päättyy vasta syyspäin tasaukseen.

Päivän pituudessa on kyse yön ja päivän välisen rajan liikkumisesta maapallon pinnalla Maan sekä pyöriessä samaan suuntaan sojottavan akselinsa ympäri että kiertäessä Aurinkoa lähes ellipsinmuotoisella radallaan. Kun me olemme itse tämän spektaakkelin keskellä, niin sen avaruudellinen hahmottaminen saattaa tuottaa monille ihmisistä ylipääsemättömiä vaikeuksia. Oikeassa kaltevuuskulmassa olevan karttapallon valaiseminen vaikka riittävän kaukana olevalla taskulampulla selventäisi tilannetta. Kääntämällä akselin suuntaa suhteessa valonlähteeseen ja pyörittämällä maapalloa akselinsa ympäri voi tutkia asiaan vaikuttavien seikkojen muuttumisen vaikutuksia.

Perinteiset poliisikuvat epäillystä sivusta ja edestä. Suunnilleen alemman kuvan kaltaiselta maapallo näyttäisi katsottaessa sitä Auringon suunnasta jouluna puolen päivän aikoihin.

Yön ja päivän raja talvipäivän seisauksen aikaan Auringon ollessa korkeimmillaan Suomen horisontin mukaan. Sama tilanne karttapallolla ja kaksiulotteisella kartalla. Miten tilanne muuttuu maapallon pyöriessä ja kiertäessä Aurinkoa, sen hahmottamisesta tässä on kyse. Kaikilta yksityiskohdiltaan ei varmaan ihan helpoimmasta päästä olevaa päättelyä.

Katselin toisella silmällä historiakanavalta H2 tulevaa ohjelmaa Cities of the Underworld ja siitä Australiasta kertovaa jaksoa Alcatraz Down Under. Toinenkin silmä meinasi pudota päästä, kun oheinen valokuva lävähti kuvaruutuun kohdassa, jossa kerrottiin ensimmäisten siirtolaisten olleen karkoitettuja rikollisia. Otin pikaisesti kuvan pöydällä lojuneella tabletilla. Siinä selitys vähän kehnolle laadulle.

Kuvassahan ei suinkaan ole Australiaan karkoitettuja brittiroikaleita, vaan alla olevan kuvan perusteella suomalaisille historian kirjoista tutut Antit, Rannanjärvi ja Isotalo kahleissaan. Eihän heitä karkoitettu edes Siperiaan, Australiasta nyt puhumattakaan.

Tämän historiakanava H2:n ohjelmien aihepiiri ja käsittelytapa ovat hyvin vaihtelevia. Osa on ihan asiallista faktaa, osa taas pelkkää höpöhöpöä. Kuten vaikka ufoilla spekuloiva "Ancient aliens" -sarja.

Kuvassa vas. Antti Rannanjärvi (1828 - 1882) ja Antti Isotalo (1831 - 1911).

Kuva on vuodelta 1868 tai 1869.

Valok. Julia Widgren, Pohjanmaan museon arkisto

Naisvalokuvaaja Julia Widgren oli 27 vuotias kuvan ottaessaan. Kuvasta tuli paitsi yksi suomalaisen sekä historian että valokuvauksen historian ikoneista myös erinomainen mainoskuva ottajalleen. Tarkemmin mm. täällä.

Maksaisin aika lailla, jos pääsisin aikamatkalaisena kärpäseksi kattoon seuraamaan tämän valokuvan ottoa. Mitkä mahtoivat olla miesten mietteet, kun Julia sanoi, että nyt hetki liikkumatta? Ilmeistä päätellen ainakaan perinteistä repliikkiä "vähän iloisempi ilme" ei annettu. Valotusajat tuohon maailmanaikaan käytetyllä märkälevytekniikalla olivat pikemminkin kymmenien sekuntien kuin sekuntien pituisia. Siitä syystä sotakuvaajatkin tulivat paikalle vasta taiston jo tauottua. Vainajia ei tarvinnut pyytää olemaan hetki liikkumatta.

Kuva: Markus Jokela

Vuoden lehtikuvaa ja -kuvaajaa etsittiin taas vuoden tauon jälkeen. Kisan nimi tosin on muuttunut, mutta paljon muuta sitten ei olekaan. Palkitutkin näyttävät olevan pitkälti kisaan useasti osallistuneita ja siinä aiemminkin pärjänneitä. Osallistujia oli rapiat sata. Kilpailuhan on jäsentenvälinen, sillä pääsarjoihin voi osallistua vain Suomen kuvajournalistit ry:n jäsenet. Jossain näin jäsenmääräksi sellaisen luvun kuin 500, joten viidesosa jäsenistä olisi ollut kisassa mukana. Parhaat, kilpailuhenkisimmät, ennen pärjänneet, sisäpiiriin kuuluvat? En tiedä.

Tuomarit kiittävät Kuvajournalisti 2015 -voittajaa Markus Jokelaa oivaltavasta näkökulmien hallinnasta ja tilannetajusta. Tuomariston mukaan Jokelan ammattitaito näkyy oikean hetken valitsemisessa ja kuvalla kertomisen taidossa.

Tuomaristo huomauttaa, että voittajan työt eivät uudista kuvajournalistisia perinteitä, mutta käyttävät niitä osaavasti hyväksi

En voi mitään sille, mutta osasta Jokelan kisassa olleista kuvista minulle tulee mieleen snapshot, eli suomeksi räpsy. Kaiken tietävä Wikipedia kertoo siitä seuraa englanniksi. Suomeksi ei ole omaa artikkelia.

A snapshot is popularly defined as a photograph that is "shot" spontaneously and quickly, most often without artistic or journalistic intent. Snapshots are commonly considered to be technically "imperfect" or amateurish—out of focus or poorly framed or composed. Common snapshot subjects include the events of everyday life, such as birthday parties and other celebrations, sunsets, children playing, group photos, pets, tourist attractions and the like.

Jokelan kuvassa Stubbista ja Merkelistä on niin paljon räpsyn piirtetiä, että minusta "syytä epäillä tunnusmerkit" täyttävät. Kuva lienee niitä tavallistakin tavallisempia lehtikuvaajan arkeen kuuluvista tilanteesta. Poliittiset toimijat kohtaavat ja siitä pitäisi saada kuva. Se, että vieras on tällä kertaa vähän isompi kala ja että ajankohtaan epätyypilliseen tapaan satoi lunta, eivät kumpikaan olleet kuvaajan oivalluksesta kiinni olevia reunaehtoja.

Googlaamalla saa helposti selville, että paikalla oli muitakin kuvaajia. Miten Jokelan kuva eroaisi muista vastaavista "oivaltavan näkökulman hallinnan, tilannetajun, oikean hetken valinnan ja kuvalla kertomisen taidon suhteen" ei minulle oikein aukea. Tosin ei se olisi ensimmäinen kerta kuvakerronnan kyseessä ollen. Fingerporinkin nerokkuus jää minulta aika usein oivaltamatta.

Kuva: Markus Jokela

Merkelin ja Stubbin lumisadekuva ei tietenkään täytä snapshotin määritelmän ehtoa "the event of everyday life", mutta kuva lentoasemalla nukkuvasta neitokaisesta sitten sitäkin paremmin. Jos kilpailun aihe olisi "kuva, jonka kuka tahansa olisi voinut ottaa", niin tämä kuva olisi pärjännyt siinäkin kisassa. Ainakin jos minä olisin ollut tuomaristossa. Joten vanhoja sanontoja kitkerästä turkulaisesta palopäälliköstä ja pohjalaisesta sotaveteraanista vapaasti mukaillen: "Noon eri miehet/naiset, ketkä kisaan osallistuu ja parhaat palkitsee ja eri mies, kuka sanoo, että väärin valittu". Olisiko amatöörin snapshotin ja ammattilaisen palkitun lehtikuvan ero siinä, että snapshotin luonnehdinnasta pudotetaan lehtikuvan kyseessä ollen sanasta "without" loppuosa "out" pois? "A professional newspaper photo is defined as a photograph that is "shot" spontaneously and quickly, often even with artistic or journalistic intent"

ps. Minä olen sen verran vanhan liiton miehiä valokuvan suhteen, että minua häiritsee kuvan reunoilta kuvaan työntyvät katseenvangitsijat. Tosin ne tuntuvat olevan Jokelalle enempi tavoiteltu tavaramerkki kuin harmillinen virhe. Kuten minulle valokuvausta niin monelta kantilta valoittaneella Matti J. Kalevalla oli tapana sanoa: "Katso reunat!", millä tarkoitettiin sekä kuva-alan että pääkohteen reunoja. Ohje on yhtä pätevä riippumatta siitä, haluaako reunojen olevan "puhtaat" vai täynnä "kuvaan kurkistavia" elementtejä. Minä olisin rajannut jotenkin alla olevien tapaan.

pps. En todellakaan edes huomannut kuvan vitsiä. Se johtuu paitsi meikäläisen hitaasta sytytyksestä myös siitä, että varsinkin originaalissa kuvassa on niin paljon hajottavia elementtejä, että kuvan viesti jää helposti huomaamatta. Ei lehtikuva ole mikään Fingerpori, jossa lukija saattaa jäädä pitkäksikin aikaa pähkäilemään Jarlan ajatuksen juoksua. Jos lehtikuva ei avaudu lukijalle muutamassa sekunnissa, niin katse on seuraavassa kohteessa. Tietenkin tässäkin voi vängätä vastaan, että kyllä fiksu lukija miettii pitkään, mutta niitä on harvassa. Jos lehtikuvaaja ei pelaa lukijan ehdoilla, niin voidaan hyvin kysyä, kuvaako hän itselleen ja kavereilleen vai maksaville lukijoille.

Oriveden valokuvakursseilta 80-luvulta jäi yksi Matti J Kalevan kommentti erityisesti mieleen. Ehkä siksi, että sen kuuli aika usein. Se kuului suunnillen näin: "Välillä valokuvauksen suojelusenkeli ottaa kuvaajan hellään syleilyynsä".

Tässä on käynyt juuri niin. Kuva on isäni ottama 50-luvulla joko Viipurissa tai silloisessa Leningradissa. Kuvassa etualalla olevat pojat ovat uniformuista ja yhden soittopelistä päätellen jotain soitto-oppilaita. Kuva on sekä tärähtänyt että siinä on liike-epäterävyyttä. Yhden pojan kasvojen liike on nähtävästi ollut sellainen, että se kompensoi kameran tärähdyksen, josta syystä tämän pojan kasvot ovat ainoa kuvassa terävänä näkyvä kohde. Ei mikään partakarvan terävä, mutta ihan riittävä.

Jos vuoden lehtikuva voitaisiin jakaa takautuvasti ja kilpailu olisi avoin kaikille, niin ehdottaisin tätä kuvaa vuoden 1956 lehtikuvaksi. Kuten hyvän juryn pitää tehdä, niin perustelen valintani. Päätyminen tähän kuvaan ei johdu nepotismista, vaan siitä, että se on kerta kaikkiaan hieno kuva. Periaatteessa snapshot, mutta kuten sokeallakin kanalla on oikeus nokkaista se kerran elämässä eteen tullut kultajyvä, niin miksemme soisi sitä myös isälleni.

Kuva ei vaadi selitystä avautuakseen katsojalle. Se on kuva nuoruudesta, ystävyydestä, elämän ilosa, koulutuksesta. Kaikki näkyy kuvasta, toisin kuin vaikka taannoin Meeri Koutaniemen kehuttu kuva, jossa kuvateksti kuului: "Kiinalaiset troolarit ovat vieneet suurimman osan kalasaaliista ja syventäneet paikallisten kalastajien ahdinkoa". Kuva oli ihan käypänen, mutta mikään kuvan sanalliseen muotoon puetusta viestistä ei käynyt kuvasta ilmi. Ei edes hyvällä mielikuvituksella.

Kuva on minusta sommittelultaan ja kuvakerronnaltaan kerta kaikkiaan loisto-otos. Avoin ovi, nuoret ulos, vanhat sisälle. Liike-epäterävyys ja kameran liikuttelu siten, että juuri yksi pojista on terävä. Sattuma, tsägä, mutta mitä väliä. Lopputulos ratkaisee.

Tätäkään kuvaa en ole nähnyt koskaan vedostettuna. Johtuu varmaan siitä, että isäni on negaa katsoessaan todennut sen olevan epäskarppi ja jättänyt vedostamatta. Veikkaan, että vanhoista negoista löytyisi vaikka kuinka paljon tämän kaltaisia helmiä, jos joku vain viitsisi käydä niitä lävitse.

Tuli vielä mieleen, että kun itse vietin pari vuotta 70-luvun Moskovassa, niin miehet kulkivat hyvin yleisesti käsikoukkua keskenään kuten kuvan kaksi keskellä olevaa poikaa. Mikä mahtaa olla tilanne nyt Putinin Venäjällä?

Isäni ottama kuva ensimmäisestä bokseristamme Jaanasta sulhaskandidaatin kera. 50-luvulla ei ollut tapana leikata koiria, joten meilläkin riitti sulhasia riesaksi asti juoksuaikana. Härskeimpiä kosiomiehiä sai hätisteellä kepillä loitommaksi, kun pyrkivät hinkkaamaan suurimmat tarpeensa meidän lasten jalkoihin.

Kuva nyt sinänsä ei ole kovin kaksinen, se onkin tässä lähinnä valokuvaopetuksen demonstraatio-mielessä.

Kuvan negatiivi näyttää suunnilleen tältä valopöydässä. Olen skannannut siitä sellaisen version, että karhukoirankin tummassa turkissa on hieman sävyjä näkyvissä. Kuvassa on pari tummuuspistettä. Ne tarkoittavat painokoneen antaman rasteripisteen koko. 0% on täysin valkoinen ja 100% on umpi musta.

Kuva positiiviksi käännettynä. Vaaleat osat tuppaavat jäämään sävyttömiksi tässä vähennyslaskulla tapahtuvassa käännöksessä.

Korjasin vähän vaaleita sävyjä Shadows/Highlights toiminnolla. Nyt lumessakin on vähän sen struktuuria näkyvissä.

Kuten sanoin, niin kuva on korkeintaan käypänen aiheensa ja teknisen toteutuksensa suhteen. Otinkin se siksi, koska se soveltuu hyvin negativin karvalakkimalliseen densiteetin eli optisen tiheyden mittaamiseen.

Densiteetti on tulevan I0 ja heijastuneen tai läpäisevän I valon suhteen kymmenkantainen logaritmi.

Kun negatiivissa eri kohdat läpäisevät valoa eri tavalla (sehän on koko jutun juju), niin densiteettikin vaihtelee eri kohdissa negatiivia. Kuvan suurimman ja pienimmän densiteetin erotusta kutsutaan kuvan sävyalaksi. Sen halusin saada selville.

Kun minulla ei ollut käsillä densitometriä (tai oli, mutta ei saanut sitä toimimaan), niin tein korvaavaan virityksen. Köyhän miehen densitometri on ehkä hieman turhan vaatimaton nimitys, laitteistoni koostui sentään ostohetkellä melkein neljä tonnia maksaneesta järkkäristä makro-objektiiveineen ja valonlähteenäkin oli värikorjatut loistelamput. Tosin tässä yhteydessä niiden värikorjauksella ei ollut juuri merkitystä. Olihan kuvakohde mustavalokoinen negatiivi.

Ensin otin kuvan siitä taustapaperista, jota käytän heijastimena negoja skannatessani. Tämä on osa siitä kuvasta, loppu on ihan ihan tylsää. Kun minulla oli automaattivalotus päällä ilman valotuksen korjauksia, niin lopputulos oli enemmän ja vähemmän tasaisen harmaa siten, että paperin tummuusarvot olivat aika tasan 50%. Muutaman prosenttiyksikön heitto ei minun tapauksessani haittaa mitään.

Edellisen kuvan valotusarvot. 1/30 sekuntia, f:5.0 ja 100 ISO.

Kyseinen valotusaika, aukkoarvo ja herkkyys yhdistelmä vastaa EV-arvoa vähän vajaa 10. Jos sattuu omistamaan meikäläisen tavoin vanhan kunnon analogisen valotusmittarin, niin muunnost näkyy siitä yhdellä silmäyksellä. EV-arvo on valotusarvo. Siitä voi käydä tietonsa tarkistamassa tai täydentämässä täällä.

Samaisen mittarin takana on taulukko, jolla EV-arvot muutetaan valaistusvoimakkuuden luxeiksi. Nykyään tosin käytetään ISO-arvona sataa, mutta kun tässä on kyse suhteellista arvoisa, niin sillä ei ole mitään väliä. ISO-arvon ollessa 100 näistä luksi-lukemista pitää ottaa yhtä pykälää pienempi. Negan takana olevasta paperista heijastuvan valon valaistusvoimakkuus on siis suunnilleen 2500 luksia.

Seuraavaksi otin kuvan negatiivista siten, että mittasin valotuksen negatiivin tummasta osasta eli lumesta. Tulos oli tällainen.

Valotusarvot nämä

EV-arvo aika tarkaan 4 ja siitä valaistusvoimakkuudeksi 44 luksia. Sitten ei kun laskemaan.

Tämän negatiiviruudun maksimi densiteetti olisi siis noin 1,8.

Seuraavaksi valotin mitaten kameran pistemittarilla tumman koiran mukaan. Koiran selän K-arvo on nyt suunnilleen 50%.

Valotusarvot olivat nyt nämä

EV-arvo on 8, josta valaistusvoimakkuudeksi 700 luksia. Josta laskemalla saadaan negatiivin minimidensiteetiksi

Maksimi- ja minimidensiteettien erotus on negatiivin sävyala, tässä siis laaduttomana lukuarvona 1,8-0,6=1,2. Kun valokuvaajat ovat tottuneet ajattelemaan asioita aukkoarvoina ja niiden erotuksina, niin muunto käy helposti, kun densiteettien erotus jaetaan 0,3:lla kolmella. Negatiivin sävyala olisi tämän perusteella siis 4,0 aukkoarvojen lukumäärän tai EV-arvojen erotusta, mitkä ovat sama asia. Matemaattisena kaavana EV-arvojerotunksen ja densiteetin välinen yhteys on

Lopulta laitoin vielä varmistukseksi molempien negojen negatiivi- ja positiivikuvat siten yhteen, että lumi otettiin toisesta ja koirat toisesta. Tumman koiran turkki ja lumi ovat silmämääräisesti yhtä tummia.

Ehkä on syytä vielä korostaa, että tästä ei voi päätellä sitä, miten iso sävyala kuvaustilanteessa ollut ja millaisen sävyala tulee olemaan tästä mahdollisesti tehdyllä printillä tai kuvaruudussa näkyvällä kuvalla.

10.3.2015. Kikka kakkonen

Toisin kuin Jore Puusa ehdottelee, niin negan densiteettiä ei voi laskea suoraan negasta kuvastusta tiedostosta. Liian paljon on informaatiota kateissa. Sitä paitsi K-arvot ovat luonteeltaan lineaarisia. Vaaleus vähenee pisteen koon kasvaessa lineaarisesti, kun pisteen koko ilmoitetaan prosentteina maksimista. Jäljelle jää kuitenkin kikka kakkonen, mutta se vaatii vähän lisäinformaatiota.

Tämän kuvan histogrammi on suoraan kameran jäljltä, sille ei siis ole tehty vielä mitään. Kun molemmissa päissä on tyhjää, niin siitä voidaan päätellä, että negatiivin sävyala on pienempi kuin kameran toistoala. Mutta kuinka paljon.

Kamerani, Canon EOS 5 Mark II:n toistoalaksi, eli dynamiikaksi kerrotaan lukuisissa netissä olevissa testeissä noin 11 aukkoarvoa eli 11 EV. Tästä voitaneen lähteä liikeelle, parempaa tietoakaan ei ole.

Photoshopin Treshold-toiminnolla voidaan tutkia, mistä sävyarvosta alkaen digikuvaan on alkanut muodostua jotain ja mistä arvosta alkaen kaikki loppu on puhkipalanutta. Kuvallista informaatiota on siis arvojen 47 ja 237 välissä. Pieni tumma viiva 47:n vasemmalla puolella on niin heikko, että tutkittaessa kuvaa siinä ei silmällä näe vielä mustaa missään. Negatiivin todellinen sävyala jää silloin näin lukujen väliin.

Nyt tulee matematiikkaa sillä volyymilla, että sitä pelkäävien kannattaa pistät silmät kiinni.

Kun kameran dynamiikka on mainitut 11 aukkoarvoa, niin sävyarvot 0 - 255 umpimustasta puhkipalaneeseen valkoiseen on jaettava 11 osaan. Ei suinkaan tasavälisesti, vaan eksponentiaalisesti kuten digikuvalle kuuluu tehdä. Silloin saadaan seuraavanlainen taulukko sävyarvojen ja EV-arvojen välille.

Negan tumman pään raja-arvo on siis EV-arvona jossain 7:n ja 8:n välissä ja vaalean pään vastaava arvo EV-arvojen 10 ja 11 välissä. Kolmosta siis pukkaisi näiden erotukseksi.

Jos merkitään sävyarvoa S:llä ja EV-arvo olkoot yllättäen EV, niin näiden välinen matemaattinen malli on muotoa.

Tästä ratkaisemalla

ja sijoittamalla sävyarvot lausekkeisiin

EV-arvojen erotus, negan sävyala olisi siis 3,2 aukkoarvoa, densiteettien erotuksena ilmaistuna aika lähellä ykköstä. Jos joku ihmettelee jakajan lukuarvoa, niin todettakoon, että

Sen enempää en tämän kaavan taustoja ryhdy tässä selvittämään. Kyseessä on ekstponettifunktio ja asiat ovat ymmärrettävissä lukion lyhyen matematiikan pohjalta. Ei ehkä ihan kutosen oppilaille, joten sellaisten lienee syytä keskittyä vähemmän vaativia matemaattisia taitoja vaativiin hommiin. Kuten vaikka toimimaan valtionvarainministerinä.

Jos toiseksi luvuksi otetaankin mustan pään hännän päätepiste, niin pienmmäksi EV-arvoksi saadaan 6,3 ja erotukseksi vastaavasti 4,5. Densiteettieron mittaaminen tällä tavalla on vähän epävarmaa, jos jommassa kummassa histogrammin reunassa on vain hyvin vähän pikseleitä. Tosin ei se densitometrilläkään juuri sen helpompaa oli siinä tapauksessa.

Sama juttu kuvaajan avulla. Sävyarvon ja EV-arvon välinen yhteys. Vaaka-akselilta on luettavissa kuvan sävyala pystyvivojen välisenä erotuksena. Vihreät viivat kuvaavat tilannetta, jossa koirakuvan tummassa päässä oli otettu huomioon tumman pään "häntä".

Onnetoman sävyttömän kuvan sävyala edellisessä metodilla selvitettynä on vain 2,4 aukkoarvoa.

Kuvasta ei saakaan kovin kummoista positiivia.

Laitetaan vielä vertailun vuoksi negatiivi, jonka sävyala on noin 6 aukko-arvoa. Kun se on skannattu histogrammin osoittamalla valotuksella, niin ei ole suuria vaikeuksia tehdä tästä 60 vuotta vanhasta negatiivista sävykästä positiivikuvaa.

Isäni vuonna 1960 ottama valokuva siskostani ja serkusani katselmassa Turun linnan ikkunasta ulos. Kuvassa valokuvaamalla skannaamani negatiivi. Kuten histogrammista hyvin näkee, negatiivin sävyala mahtuu hyvin kameran kennon toistoalaan. Histogrammin tummaan ja vaaleaan päähän jää "löysää".

Kuvasin negasta myös yhden aukkoarvon tummemman ja yhden aukkoarvon vaaleamman version. Myös näissä tapauksissa negan sävyala mahtui kameran toistoalan sisälle. Kumpikin varsin naftisti toisesta päästä, mutta mahtuvat kuitenkin.

Kysymys kuuluukin, mikä näistä versioista on paras, jos tavoitteena on mahdollisimman sävykäs positiivikuva? Vai onko sillä edes mitään väliä, kun kaikissa kuvissa negan sävyala on kameran toistoalan sisällä? Voisi helposti kuvitella, että se tummuudeltaan keskimmäinen olisi paras, sitä kun on varaa säätää kummastakin päästä.

Kun kuvat käännetään Photoshopissa positiiveiksi, niin uusien kuvien histogrammit ovat negatiivikuvien peilikuvia. Silmämääräisestikin jo näkee, että tummimman negatiivin, siiis vaaleimman positiivin pikseleiden määrä on pienin. Se on alle 200, kun kahdella muulla se on selvästi yli 200. Pikseleillä on kuitenkin eroa, kuten vesillä, ainakin muinaisen mainoksen mukaan.

Kuvasa saadaan täysävykuva siten, että sen sävyala venytetään koko välille 0-255. Tässä olen käyttänyt automaattista sävyjen säätöä "tasapuolisuuden vuoksi". Vaalein negatiivi tuottaa tummimman positiivin ja päinvastoin. Keskimmäinen on jostain siltä väliltä.

Otan tässä vain tummimman vaaleimman negan jatkokästtelyyn. Kummassakin on tyttöjen varjossa olevat jalat turhan tummia ja tummimmassa kuvassa myös ulkomaisemema on liian vaalea. Olen korjannut näitä toiminnossa shadows/highlights. Lopputulos on kohtuullinen.

Vaaleimmassa negassa ei tarvitsisi korjata kuin varjopaikkoja. Niiden avaaminen vain ei onnistu, kun varjopaikat ovat kuvassa niin tukossa, että jalkoja ei saa enää "irti" taustan varjoista. Tälle on syynsä, jota yritän selventää seuraavan kaavion avulla.

Kaaviosta näkyy, miten kuvan sävyala aukkoarvoina ilmoitettuna muodostuu kuvatiedoston sävyarvojen funktiona. Tässä kuva on siis esitetty 8-bittisenä, jolloin sävyarvoja on yhteensä 256. Koska kuvaaja on logaritminen, niin tummat sävyt käyttävät vain pienen osan käytetttävissä olevista 256:sta bitistä. Esimerkiksi 8 aukkoarvoa tumpia sävyjä muodostetaan 56 ensimmäisen bitin avulla ja loput 200 voidaan käyttää 3:een aukkoarvoon vaaleita sävyjä. Kun kuva levitetään täyssävyiseksi, niin tummassa päässä ei kertakaikkiaan ole riittävästi bittejä, jotta kuvasta tuli myös alasävyjen osalta sävykäs. Siksi negatiivi kannattaa skannata niin tummaksi kuin mahdollista, eli siten, että histogrammin vasen pää on mahdollisimman lähellä reunaa, ei kuitenkaan kiinni siinä. Vastaavasti dia skannataan ja digikuva ylipäänsä valotetaan siten, että histogrammin oikea pää on mahdollisimman lähellä reunaa menemättä kuitenkaan ylitse.

Tätä alasävyjen ongelmaa voi helpottaa merkittävästi skannaamalla kuvat suuremmalla bittisyvyydellä, kuin kameroiden normaalilla kahdeksalla bitillä. Kun järjestelmäkamerat yleensä taltioivat RAW-kuvat 12 bitillä, niin siinä saa merkittävästi pelivaraa alasävyihin. Mitä suurempi sävyjakuma negatiivissa on ja mitä paremmin halutaan tallentaa myös alasävyt, niin sitä suuremmalla syyllä on kuvata niin monen bitin bittisyvyydellä kun laitteesta vain löytyy.

Tässä saattaa jollekin herätä kysymys, että miksi sävyjakauman käyrä on logaritminen. Se johtuu siitä, että ihmisen näköaisti monen muun aistin tavoin on myös logaritminen. Silmä ja aivot ovat kuvan perimmäinen tallennusväline. Jotta kuva näyttäisi samanlaiselta kuin se, mistä kuva on otettu, niin molempien sävyjakaumien täytyy olla edes suunnilleen samanlaiset. Näköaisti on onneksi varsin sopeutuvainen, joten se antaa aika lailla anteeksi sävyjenkin toistumisen virheille.

Kuvan lähde

Näköaistin kokema kirkkaus luminanssin eli pinnan kirkkauden funktiona.

Tällainen kuvasta loppujen lopuksi tuli. Ei mikään loistokuva, mutta lähtökohtaan nähden "not altogether bad". Varsinkin lehdessä painettavaksi tämä on ihan eri luokkaa alasävyjen suhteen kuin alunperin vaaleammasta negasta tehty kuva.

Tein vertailun vuoksi edellä olevista kahdesta ääripään negasta HDR-kuvan Photoshopilla. Tulos ei poikkea paljoakaan edellisestä. Vähän tummempi varjokohdistaan. Photoshop tekee tämän automaattisesti ja sitäkin voi sitten säätää tarpeen mukaan. Kuvan bittisyvyys on myös suuri, jopa 32-bittinen. Ihan kaikki niistä eivät kuitenkaan ole ihan todellisia sävyeroja antavia.

Lopuksi vielä kuva minusta nuorena poikana junassa HDR-tekniikalla tehtynä. Photoshop siis rakentaa kuvan kahden tai useamman saman kuvan erisävyisen kuvaversion perusteella. HDR-tekniikka sopiikin minun mielestäni paremmin mv-kuviin kuin värikuviin. Värikuvista tulee helposti aika epäluonnollisen värisiä.

Jos joku ihmettelee otsikon kysymystä, niin se liittyy tietysti kaupan lihatiskiin aikana, jolloin vielä leikkeleet siivutettiin paikan päällä. Taitava kauppias laittoi aina hieman pyydettyä määrää enemmän kinkku- tai metvurstisiivuja ja kysyi sitten viattomasti, että haittaako, kun meni vähän yli. Yleensä ei haitannut, mutta valotuksessa haittaa.

Koitan tässä vääntää rautalangasta käsitteitä ETTR (exposure to the right) ja ETTL (exposure to the left). Sitä varten kuvasin vanhassa ns. Kodakin apinakirjassa ollutta harmaasävykorttia. Sävyja on kahdeksan ja niiden densiteettiarvojen välinen ero on 0,3, mikä tarkoittaa sitä, että kirkkaimman ja vaaleimman välillä oleva densiteetti ero on 2,1. Densiteettiero 0,3 vastaa yhtä aukkoarvoa, joten tämän kortin sävyala on tällä perusteella 7 aukkoarvoa tai 7 EV.

Toinen kuva on valotettu siten, että histogrammin oikea pää juuri ja juuri koskettaa oikeaa reunaa, eli ETTR. Toinen on valotettu tästä kaksi aukkoarvoa ali, mikä menee jo ohitse ETTL:n, mutta näin saan ilmiön paremmin havainnollistettua.

Kun molempien kuvien sävyala levitetään umpimustasta täysvalkoiseen, nähdään ETTR-valotuksen etu selkeämmin. Sävyjä löytyy 7 kappaletta ja sävyerot tummassa päässä ovat selkesäti suuremmat kuin ETTL-valotuksessa. Varsinkin printatessa ylemmästä versiosta saa alasävyiltään sävykkäämmän kuvan. Yläsävyt ovat vähemmän valotussa versiossa sävykkäämmät, mutta niitä on helpompaa säätää, koska sävyjä on yläsäsyissä paljon enemmän kuin alasävyissä.

Jos oletetaan että alkuperäinen kuva olisikin ollut negatiivi, jolloin sen negatiivi olisi tietysti positiivi. Marssijärjestys kääntyy. Nyt ETTL-periaatteella (jopa niin vasemmalle mennen, että hirvittäisi entistä Maalaisliittoakin) kuvasta saisi tummasta päästä sävykkäämmän positiivin. Eri sävyjen määrä ei tässä käännöksessä tietenkään kasva, mutta yläpään kapeampi sävyala ja vähempi sävyjen määrä ei haittaa, koska näköaisti ihmisaisti ei tee suurtakaan eroa oheisten kuvien yläpään sävyeroille. Se johtuu näköaistin logartmisuudesta.

Lopuksi vielä pieni matematiikkapläjäys. Jos haluaisi tietää, miten paljon vaikka densiteettiarvolla 0,7 varustettu pinta heijastaa valoa, niin seuraava laskutoimitus kertoo sen.

Vastaus on siis 20 %. Se on aika lähellä harmaakorteissa käytettyä arvoa 18 %, jonka heijastavan pinnan densiteetti taas on 0,74.

Kuvassa ollaan lähdössä kansanhiihtoon joskus 50-luvun puolen välin jälkeen Oriveden opiston pihalta. Lunta on paljon, kuten siihen aikaan tuppasi olemaan. Sitä ei suinkaan kuljeteltu minnekään, vaan työnnettiin teiltä ja pihoista korkeiksi kasoiksi, joiden päällä kertyi sitten kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta. Kuten polkupyörä tässä kuvassa.

Kuva ei sinänsä ole sisältönsä puolesta kaksinen, mutta negatiivi on kohtuullisen terävä ja sävykäs. Kerron tässä, miten tämä positiivikuva on saatu aikaiseksi. Tämä on minun tapani, paremmin omasta mielestään osaavat voivat huudella ihan vapaasti, mutta mieluummin muilla kriteereillä, kuin "väärin sammutettu".

Negatiivi ja sen histogrammi. Negatiivi kannattaa kuvata ETTL-periaatteella, eli mahdollisimman tummaksi kuitenkin niin, että histogrammi ei "valu" vasemman reunan ylitse. Mustavalkoisen filmin negatiivin sävyala on aina sellainen, että se mahtuu hyvän kameran toistoalaan kevyesti. Kuten tässä, missä histogrammin oikeaan reunaan jää tilaa. Kaikki vaaleat sävyt eivät ole käytössä negatiivissa.

Kun kuva käännetään postiiviksi, niin histogrammista tulee peilikuva. Nyt tilaa on tummien sävyjen puolella vasemmassa reunassa. Postiivikuvan valotus vastaa nyt ETTR-periaatetta. Kuvasta puuttuvat tummimmat sävyt kokonaan, mutta se on vain tilapäistä.

Kuvan sävylan levitetään koko käytettävissä olevalle sävyasteikoilla valkoisesta mustaan.

Kun alkuperäinen negatiivi on kuvattu 16-bittisenä RAW-kuvana, niin ei ole mitään pelkoa, että täyssävyiseksi levitetyssä kuvassa näkyisi portaattaisuutta sävyjakaumassa.

Viime aikoina olen ottanut tavaksi viimeistellä mv-kuvat Nik Collection suotimilla. Tässä käytin suodinta nimeltä Fine Art Progress säätäen vähän sen oletusasetuksia. Suotimen käyttö antaa selvästi ryhtiä kuvaan ja tuo esimerkiksi kankaiden struktuurin selkeämmin esille. Tämän Googlen ostaman suodinpaketin voi nykyään ladata ilmaiseksi mm. Photoshopin kylkiäiseksi. Ainakin minun kokemukseni ovat olleet pelkästään positiiviset.

Suorittamalla kansanhiihdon, minkä pituus oli lapsilla 5 km ja aikuisilla 10 km, sai metallisen rintamerkin tai kankaisen hihamerkin. Matkathan eivät tuon ajan hiihtävälle sukupolvelle olleet oikeastaan mitään. Yksi hiihtolenkki muiden joukossa. Minullakin oli näitä merkkejä usealta vuodelta. Kuvan aurinkolasein varustetulla tytölläkin näyttäisi olevan useampikin kansanhiihtomerkki hihassaan. Siihen aikaan ei hihamerkkiä käyttävää pidetty natsien sympatiseeraajana, kuten nykyisen tahallaan väärinymmärtämisen kulttuurissa on käynyt.

ps. 18.4.2016

Nimimerkki Anonymousin kommenttiahan piti kokeilla. Siis negan valotus ETTR-periaatteella ja siitä ensin historgrammi levittäen koko toistoalalle ja vasta sitten kääntäminen positiiviksi.

Tässä nega ja histogrammi. Valotus niin lähelle ylivalotusta kuin sietää.

Tässä edellisestä tehty positiivi. Ero ensimmäiseen kuvaan on varsin rajallinen, joten ainakin minä hyväksyn tämän ETTR-lähestymistavan negatiivia skannattaessa yhtä hyvänä kuin ETTL-lähestymistavan. Oleellista on se, että säätövara on positiivin tummien sävyjen puolella, koska siellä sitä tarvitaan eniten.

ps. 19.4.2016

Tässä vielä kuvankaappauskuva edellisestä kuvassa. Siinä näkyy muutamien valikoitujen pisteiden mv-kuvan pisteen prosenttiarvot. Vaaleimmat ja tummimmat kohdat ovat niin lähellä ääriarvoja, että ne toistuvat vain hyvälle paperille painettaessa. Mutta pitkästä aikaa palkintokisa pystyyn. Miksi histogrammi muistuttaa piikkisikaa?

Oivaltavimman vastauksen antanut palkitaan vatauksen lähettäjän niin halutessa palkitulla kirjalla

"Digikuva - myynti, osto & käyttöoikeus".

Tein tästä kuvasta vielä oikein vähillä sävyillä olevan version. Bittisyvyys on 3, joten kuvassa on vain 8 harmaan sävyä (2^3). Histogrammin kampa on harva kuin vanhalla vähän ennen kotiuttamista. Jopa näin vähillä harmaasävyillä saa silmälle vielä ihan kelpoisen lopputuloksen. Vaikka sävyjä on vähän, kun pikseleitä on riittävän tiheään, niin silmä kokee sävyjen vaihtumisen enempi vähempi jatkuvana. Sävyjen vähyys pistää eniten silmään silloin, kun kuvassa on liukuva sävy, kuten alla olevasta käy ilmi.

Liukuvat sävyt mustasta valkoiseen bittisyvyydeltään 8-bittisessä kuvassa. Sävyjä on 256, mutta silmä näkee sävyjen muuttumisen jatkuvana, ei epäjatkuvana.

Sama muutettuna 3-bittiseksi. Juovat eivät ole tasaleveitä, mikä johtuu pyöristyksistä.

Vasta suurennos näyttää selkeästi ylempänä olevan bittisyvyydeltään 8-bittisen ja alempana olevan 3-bittisen kuvien välisen eron.

ps. 20.4.2016

Tein vielä yhden version tästä, nyt yhdistäen Photoshopin HDR-toiminnolla kolme aukon välein valotettua versiota. Nyt jopa varjossa olevassa tummassa kankaassa on aavistuksen omaisesti mustasta poikkeavia sävyjä. Kuten edessä olevan hiihtäjän housuissa tai takana varjossa olevan miehen mustassa takissa ja hatussa. Eri asia sitten on, miten hyvin nämä tulisivat painetussa kuvassa esiin.

Minulla sattui olemaan kalibraatiodia, jossa on myös 7 aukkovälin harmaakiila 1/3 aukon välein. Kuvasin sen niin, että vaalein kohta (1) on juuri ja juuri vähän tummempi kuin umpivalkoinen. Peittoprosentteina sen arvo 1%. Sen jälkeen mittasin jokaisen sävyn peittoprosentit ja kokosin tulokset taulukoksi. Ihan oikealla olevan mustan palkin lävitse ei tule mitään valoa. Peittoprosentti ei ole kuitenkaan kuin 98. Oletan sen johtuvan siitä, että kennossa on aina kohinaa, jolloin mustakin kohdalla on RGB-arvona jotain nollasta poikkeavaa ja tässä negatiivikuvassa siis alle 100 %:n peitto.

Miksi sävyjen 5 ja 20 peittoprosentit on valittu tähän, se selviää tuota pikaa.

Ylempänä on harmaakiilan kunkin sävyn numero ja alempana sitä vastaava mustan peittoarvo prosentteina.

Sama käyränä. On huomioitava, että nämä arvot pätevät vain, kun negatiivi on valotettu kyseisillä arvoilla. Tämän avulla voin sitten laskea minkä tahansa valottamani negatiiviruudun sävyalan, kunhan vain se on valotettu samoilla arvoilla.

Käyttämäni valotusarvot muistiin varmuuden vuoksi, niin voin käyttää jatkossa saamiani arvoja. Etäisyys negasta on lyhinmahdollinen, jolloin kinokoon nega kuvautuu kokonaisenan 1:1.

Seuraavaksi kuvasin edellisessä jutussani olleen negatiivin samoilla valotusarvoilla samassa valaistuksessa kuin harmaakiiladian. Etsin kuvasta vaaleimman ja tummimman kohdan.

Kun negan tummimman arvon, vasemmalla oleva auringon valaiseman lumen arvo on 91% ja vaaleimman, edessä olevan naisen mustien housujen housujen varjopuoli on 11%, niin näitä vastaavat (melkein) harmaakiilan suorakaiteet 20 ja 5. Niiden erotus jaettuna kolmella antaa negatiivin sävyalan aukkoina, mikä on siis viisi. Densiteeteinä se on 1,5. Varsin tyypillinen kohtuullisesti valotetun ja kehitetyn kinonegan maksimi ja minimi densiteetin ero.

Edellisessä bloggauksessa kommentoija kysyi, että miksei samantien kuvata niin, että maksimi sävyala on käytössä. No, tässä negatiivissa on suunnilleen se sävyala käytössä, mikä siitä tässä tilanteessa irtoaa. Näin minulle vakuutti MJK, ja häntähän minä tietysti uskon.

Pointtini edellisessä jutussa olikin pohdiskella, miten negatiivi kannattaa digitoida, jotta siitä saadaan myös tummasta päästään mahdollisimman sävykäs lopputulos. Kameran kennon toistoala kun on suurempi kuin negatiivin sävyala, joten digitoituun kuvaan jää pelivaraa. Edellisessä bloggauksessa on vastauksia tähän pohdintaan. En väitä olevani absoluuttisen oikeassa, mutta tämä on minun totuuteni.

Sinänsähän negatiivin sävyalan tietäminen ei tässä digitoinnissa tee hirveän onnelliseksi. Sillä olisi paljon enemmän käyttöä, jos positiivi vedostettaisiin perinteisin kemiallisin menetelmin. Paperin jyrkkyyden valinta kun on oleellisesti kiinni negatiivin kontrastikkuudesta.

Laitetaan tähän vertailun vuoksi negatiivi, joka on toivottoman alivalottunut. Taulukosta näkee, että tummimman ja vaaleimman kohdan ero on noin 7 porrasta, eli reilut kaksi aukkoa. Lähtökohta ei paljoa lupaa.

Kun negan kapea sävyala levitetään, niin saadaan tällainen kuva. Jos nyt ei kiinnitetä huomiota siihen, että päästäni lähtee aivokasvain, niin kyllä tästäkin sellainen kuva saadaan, joka käy jos ei muusta niin muistokuvasta. Valokuvan arvo kun ei ole läheskään aina kiinni sen teknisestä laadusta.

Negatiiviin on tullut vielä sellainen moka, että filmi ei ole liikkunut kunnolla kamerassa. Vasemmassa reunassa on tuplasti valottunutta alaa melkein puoleen väliin asti. Se ulottuu edellisen ruudun kohdalle myös noin puoleen väliin. Negatiivin reitys on mennyt vähän rikki liuskan tältä kohtaa. Onneksi toinen valotus on vielä enemmän alivalottunut, joten kuva on vielä korjattavissa. Roskiakin on vähintäänkin tarpeellinen määrä.

Tällainen kuvasta tuli pienellä Photoshop-jumppauksella minun taidoillani. Tätä nyt ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa sävykkääksi, mutta jos vaihtoehtona on ei lainkaan kuvaa, niin siihen nähden "not altogether bad". Kuten engelsmannit tuppaavat sanomaan.

Vertailun vuoksi myös reilusti ylivalottunut negatiivi. Kuvan vaaleimman kohdan peittoprosentti on 35 ja tummimman 97. Niistä saadaan taulukosta negatiivin sävyalaksi noin 12 porrasta eli 4 aukkoa.

Mv-negatiivi kestää ylivalotusta paremmin kuin alivalotusta, mutta tätä kummempaa positiivia en tästä kuvasta saanut. Rakeisuus kasvaa ylivalotuksessa, mikä näkyy tässäkin kuvassa.

Kiinnostus kirjoihin on kuitenkin siirtynyt sukupolvelta toiselle ja samalla kasvanut ainakin toiseen potenssiin.

Otetaan vielä yksi esimerkki. Pikkuisen alivalottunut nega, mutta kyllä tämän kanssa vielä pärjätään.

Photoshopissa voidaan kätevästi katsoa kuvan vaaleimmat ja tummimmat kohdat Levels (Tasot) toiminnolla painamalla PC:ssa Alt-näppäimen alas ja liuttamallalla vuoronperään vaalean ja tumman pään liukukytkimiä. Vaaleimmat kohdat tulevat esiin tummina vaalealta pohjalta ja tummimmat päinvastoin. Näin on helppo löytää kuvan vaalein ja tummin kohta . Negatiivin maksimi- ja minimitiheyksien mittaaminen on jopa helpompaa kuin densitometrillä kohta kohdalta etsien.

Negatiivin vaalein kohta löytyi takalokasuojan sisältä ja tummin kromatusta purkurista. Taulukosta tai käyrältä lukemalla negatiivin sävyalaksi saadaan noin 4,8 aukkoa. Densiteetteinä se on noin 1,44. Jätän laskutoimitukset lukijan vapaaehtoiseksi harjoitustyöksi.

Ihan käypänen positiivi tästäkin saatiin aikaiseksi negatiivin lievästä alivalotuksesta huolimatta. Maalaisserkku tullut kaupunkiin kaupunkilaisserkkujaan tapaamaan. Kuva on Turun rautatieasemalta ajalta, jolloin autoja ei ollut ruuhkaksi asti ja parkkipaikkoja löytyi. Setäni on ylpeä länsiauton omistaja aikana, kun muut ajelivat itäautoilla, jos ylipäänsä millään.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Monet pienemmät lehdet ovat alkaneet tehdä kirjallisia sopimuksia aineistoa lehtiin tekevien freelancereiden kanssa. Sinänsähän kirjallisesta sopimisesta ei ole mitään pahaa sanottavaa, onhan mustaa valkoisella aina yksikäsitteisempää kuin suullinen sopiminen. Siinä kun helposti ollaan "sana vastaan sana"-tilanteessa. Sopimuksen vain pitäisi olla sellainen, että sopijapuolilla on selkeä ymmärrys siitä, mitä ja mistä ollaan sopimassa. Nyt mielestäni ei aina ole näin.

Tein tässä taannoin artikkelin alan johtavaan lehteen. Juttu oli jo julkaistu, kun toimituksessa muistettiin, että sopimuskin pitäisi tehdä lehden uuden käytäntönsä mukaisesti. No, se laitettiin takautuvasti. Eikä siinä mitään, kyllä asioista voidaan sopia takautuvasti, kunhan vain ollaan yhtä mieltä sopimuksen sisällöstä. Nipottavan luonteeni mukaan en nyt vain ollut halukas allekirjoittamaan.

Sopimus sinänsä ei ollut mitenkään ihmeellinen. Se oli soveltaen kopioitu freelance-journalistien mallisopimuksista. Samanlaisen sopimuksen ovat varmaan monet freelancerit allekirjoittaneet ilman mitään seuraamuksia. Minä en allekirjoittanut.

Olen kirjoitellut näistä sopimuksista useaankin kertaan. Minusta olisi aika outoa, jos olisin ensin vaatimassa selkeämpiä sopimuksia ja sitten en itse välittäisi lainkaan niiden sisällöstä. Eniten minua hiersi tässä kuten isompienkin talojen sopimuksessa vastuupykälä. "Freelancer vastaa aineiston käyttöön perustuvista kolmansien osapuolien toimeksiantajaan kohdistamista vaatimuksista ja niihin liittyvistä tarpeellisista kustannuksista, mikäli ne perustuvat freelancerin tahallisesti tai huolimattomuudellaan aiheuttamaan vahinkoon."

Julkaisija on vastuussa julkaisuistaan. Tässä on hieman sellaista makua ilmassa, että julkaisijan vastuuta jotenkin lievennetään tämän kohdan perusteella. Mikä ei varmasti voi olla tekstin laatijan tarkoitus, onhan teksti peräisin nimenomaan free-puolen taholta. Lisäksi tekstin sanamuodot sisältävät sellaista, jonka merkityksen ymmärtämistä ei voida kohtuudella velvoittaa allekirjoittajalta. "Niihin liittyvistä tarpeellisista kustannuksista". Mitä se on? Sitä kysyttiin aikoinaan Katekismuksessakin. Tarpeita on kovin monenlaisia. Esimerkiksi oikeuteen mentäessä julkaisijan tarve voi olla mahdollisimman kalliin asianajajan käyttäminen, kolmannen osapuolen tarve voi olla vielä kalliimpi juristi. Sovelletaanko silloin Kummelistakin tuttua periaatetta: "Artisti maksaa!"?

Myös käsite "huolimattomuudellaan" voi jäädä aika tulkinnanvaraiseksi, jos sitä ei mitenkään avata. Free-sivuilla näin tehdään, mutta satunnaisesti kerran - pari vuodessa lehtiin kirjoittelevan harrastajan ei voida mitenkään edellyttää tuntevan lakitermien välisiä eroa.

"Laki tuntee kolme tuottamuksen astetta, lievä, normaali ja törkeä. Palvelua myyvän yrittäjän vahingonkorvausvastuu määrittyy normaalisti niin, että tämä vastaa aiheuttamastaan vahingosta, mikäli ei pysty osoittamaan menetelleensä huolellisesti. Siis myös lievä tuottamus aiheuttaa vahingonkorvausvastuun ja lisäksi näyttötaakka huolellisuudesta on yrittäjällä itsellään. Sopimuksen ehdolla tuota vastuuta rajataan hiukan. Vastuu syntyy vasta normaalista, ei lievästä, huolimattomuudesta ja näyttötaakka huolimattomuudesta on ensisijaisesti korvauksen vaatijalla."

Onhan tämä vielä ihan eri tasolla kuin aikoinaan minulle ja monelle muulle tyrkytetyssä Sanoma-sopimuksessa. Sen allekirjoittamalla artisti ilmoittautui vapaaehtoisesti maksajaksi ilman ehtoja.

Laitetaan tähän vielä rinnalle STT-Lehtikuvan omiin kuviinsa sisällyttämät velvollisuutensa. "STT vastaa tahallaan tai törkeällä tuottamuksella aiheuttamastaan välittömästä vahingosta. STT:n vastuu rajoittuu perittyyn kuvapalkkioon. STT ei vastaa välillisestä tai kolmannelle aiheutetusta vahingosta."

Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että pienen toimijan pitää suostua itselleen paljon ankarimpiin ehtoihin kuin suuren ja mahtavan (ainakin ennen, nythän sieltäkin pannaan väkeä pihalle niin että saranat kuluu), kun molemmat toimittavat materiaalia lehtien julkaistavaksi.

Todettakoon nyt kohtuuden vuoksi, että en edes yritä väittää tässä sopimuksen esittäjillä olevan pahat mielessään. Freet ovat tehneet juttuja lehtiin kautta aikojen ilman mitään erillisiä sopimuksia - minä muiden mukana. Minun korviini ei ole tullut yhtään tapausta, että free olisi joutunut vaikeuksiin edellä mainitun sopimusehdon takia oli siitä sovittu erikseen tai ei. Kyseessä on siis aika puhtaasti periaatteellinen kysymys. Väittäisin lonkalta heitettynä, että todennäköisyys saada lotossa ainoana 7 ja lisänumero oikein on suurempi kuin menettää tuhkatkin pesästä maksaessaan "tarpeellisia kustannuksia" juttunsa johdosta. Ehkä tätä voisi pitääkin jonkinlaisena negatiivisena lottona. Osallistumalla siihen saa aina pienen palkkion, mutta minimaalinen mahdollisuus isoon laskuunkin on olemassa.

Muut saavat tehdä mitä haluavat, Siperian opettama en allekirjoita paperia, jonka sisältöä joko en ymmärrä tai ainakin kuvittelen sen voivan olla minulle vahingollinen.

Vastaan minulle heitettyyn haasteeseen, jossa minua kehotettiin tekemään oma sopimusluonnos tekstiäni tai kuviani julkaisevan toimeksiantajan kanssa. Tämä sopimus on räätälöity minun tarpeitani varten, mutta sitä saa vapaasti kopioida, jos joku katsoo siitä olevan itselleen hyötyä.

Muutama kohta vaatinee hieman aukaisemista. Ensinnäkin se soveltuu siihen minulle normaaliin tilanteeseen, jossa minä olen tehnyt artikkelin tai toimittanut kuvia medialle. Minun periaatteeni on se, että toisella osapuolella on oikeus vielä tässä vaiheessa perääntyä, jos toimitettu aineisto ei ole sitä, mitä on kuviteltu saatavan. Vastapuolella on 14 päivää aikaa harkita.

Toisaalta minä en tee juttuja julkaisijan mappi ööhön, jossa on materiaalia pahimpaan juttupulaan. Siksi minulla on kolme kiristysruuvia. Sopimus on hyväksyttävä 14 päivän, palkkio maksettava 30 päivän ja Aineisto julkaistava 6 kuukauden kuluessa Aineiston luovutuksesta.

Toinen muutos vakiiosopimukseen on sen kohdan täsmentäminen, jossa käsitellään minun vastuutani kolmansien osapuolten vaatimuksiin. En laita nyt enkä tulevaisuudessa ilman aseella uhkaamista nimeäni alle sellaiseen paperiin, jossa lupaan vastata enemmän kuin epämääräisistä "tarpeellisista" kustannuksista. Minusta reilu katto tässä on saamani palkkion suuruus. Se on ihan sama, minkä esim. STT-Lehtikuva on kirjannut oman kuvamyyntinsä sopimukseen. Miksi minun pienenä toimiajana pitäisi hyväksyä enemmän vastuuta kuin suuren ja mahtavan, jolla on ihan erilailla sekä taloudellista ja juridista voimaa takanaan?

Pikku lisänä olen tarkentanut myytävää asiaa. En ole suinkaan myymässä "freelance-työtä", vaan tekijänoikeuden luovutuksia. Tekijänoikeuden luovutus on arvonlisäverosta vapaata tekstin osalta, valokuvien ei. En halua, että sopimuksessa on verotuksen kannalta ristiriitaista tietoa, vaikka tästä ei luultavasti mitään harmia koituisikaan.

Olen myynyt lähes 40 vuoden aikana satoja juttuja ja valokuvien määrä on tuhansissa. Kerran tilattu juttu on jäänyt sekä julkaisematta että maksamatta, kaksi kertaa vain julkaisematta (viimeksi olin unohtanut yhden). Kannattaako tällaisen epävarmuuden vuoksi pyörittää sopimuspaperirumbaa?

Minusta ei. Lehtien avustaminen perustuu molemminpuoliseen luottamukseen. Minä voin hyvin elää sopimuksettomassa tilassa, jossa noudatetaan alan pelisääntöjä. Julkaisija saa ensi- ja kertajulkaisuoikeudet. Koskee painettua ja sähköistä versiota. Julkaisija kantaa normaalin julkaisijan vastuun. Siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että aineisto aiheuttaa kolmannen osapuolen vaateita, niistä neuvotellaan erikseen. Minä en ole käsi pystyssä ilmottautumassa etuläteen maksumieheksi. Voin joustaa myös maksuaikatauluissa, koska minulle lehtien avustaminen on osaksi harrastus ja vain osaksi ammatti. Varsinkin lukuisten harrastuslehtien avustajien tilanne lienee hyvin saman tyyppinen. Joten lyön oman luonnokseni pöytään vasta sitten, kun minulta vaaditaan nimeä alle vastapuolen diktaattiin. Minusta kun sopiminen on sitä, että yhdessä sovitaan.

Minusta alla oleva sopimus on reilu molempien osapuolten kannalta. Ennen kaikkea siinä on selkeät aikarajat ja rahasummat, joiden puitteissa toimitaan. Voi hyvin olla, että se ei kelpaa kaikille toimeksiantajille. Silloin voimme todeta, että silloin joko he eivät ole oikea asiakas minulle tai minä oikea avustaja heille. Useimmiten molempia.

Päätoimiselle freelancerille tämä sopimus ei mahdollisesti sovi. Jo pelkästään siksi, että vakiosopimuksen allekirjoittamatta jättäminen saattaa katkaista avustajasuhteen.

____________________________________________

Sopimus tekijänoikeuden luovutuksesta

Sopimuksessa sovellettavat ehdot

Allekirjoittaneet XX ja YY (Toimeksiantaja) sopivat ehdoista, joilla XX myy tekijänoikeuden luovutukset Toimeksiantajalle kohdassa 1. mainittuun aineistoon ZZ (Aineisto)

1. Sovittu aineisto

2. Aineiston aikataulu

Aineisto on kokonaisuudessaan toimitettu Toimeksiantajalle.

3. Palkkio

Sovittu veroton palkkio tekstin ja kuvien tekijänoikeuksien luovutuksesta on xxx €, josta arvonlisäverottoman tekstin osuus yyy ja kuvien zzz € + ALV, yhteensä www €. Ellei toisin sovita, palkkio maksetaan laskun mukaan 30 päivän kuluessa Aineiston luovutuksesta.

Palkkio kattaa kaikki tämän sopimuksen mukaiset oikeudet.

4. Luovutettavat oikeudet

Palkkiota vastaan Toimeksiantaja saa Aineistoon ensijulkaisuoikeuden ja kertajulkaisuoikeuden sen painetuissa versiossa, sähköisessä näköisversiossa sekä julkaisun digilehdessä. Aineiston mukana toimitettuja kuvia saa käyttää lehden kannessa samassa numerossa, jossa artikkelikin julkaistaan.

Toimeksiantajalla on oikeus käyttää Aineistoa sen Julkaisun markkinoinnissa, jossa Aineisto on julkaistu, edellyttäen, että Aineisto esiintyy markkinoinnissa kyseisen Julkaisun osana. Aineiston muusta käytöstä sovitaan erikseen.

Toimeksiantajalla on oikeus editoida Aineistoa hyvän journalistisen tavan mukaisesti.

5. XX:n velvollisuudet ja vastuut

XX vastaa siitä, että sillä on täydet tekijän- ja muut immateriaaliset oikeudet myymäänsä Aineistoon.

Mikäli kolmas taho loukkaa Toimeksiantajalle tämän sopimuksen nojalla luovutettuja oikeuksia käyttämällä Aineistoa luvattomasti, on Toimeksiantajalla tältä osin itsenäinen rinnakkainen Aineiston tekijänoikeutta koskeva kanneoikeus.

XX vastaa Aineiston käyttöön perustuvista kolmansien osapuolien Toimeksiantajaan kohdistamista vaatimuksista, mikäli ne perustuvat XX:n tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttamaan vahinkoon. Tämä kohta ei vaikuta Toimeksiantajan julkaisijan vastuuseen. Näyttö tahallisuudesta tai törkeästä huolimattomuudesta on yksin Toimeksiantajan todistustaakkana. XX:n taloudellinen vastuu rajoittuu Aineistosta maksettuun palkkioon.

6. Voimassaoloaika

Sopimus raukeaa, ellei Toimeksiantaja ole hyväksynyt sitä 14 päivän kuluessa Aineiston luovuttamisesta tai maksanut palkkiota 30 päivän kuluessa Aineiston luovuttamisesta.

Ellei toisin sovita, niin Toimeksiantaja julkaisee Aineiston kuuden kuukauden kuluessa sen luovuttamisesta. Mikäli näin ei tapahdu, niin XX on oikeutettu myymään julkaisuoikeudet myös kolmansille osapuolille. XX:n saamaa palkkiota ei palauteta, mutta Toimeksiantajalla säilyy Aineiston tässä sopimuksessa määritellyt julkaisuoikeudet ilman ensijulkaisuoikeutta.

7. Muut ehdot

Mikäli osapuolten välillä ei ole jostain asiasta tässä tai muutoin sovittu, noudatetaan VKL-SJL freelance-tehtävien toimitus- ja myyntiehtoja (21.5.2001).

Vantaalla 12 / 05 / 2016

___________________________ __________________________________

Toimeksiantaja (Nimi) XX (Nimi)

Olen tekemässä valokuvateosta nuoruuteni Orivedestä ja vähän sen ympäriltäkin. Koska suurin osa kuvista on muiden kuin minun itseni ottamia, niin olen joutunut ottamaan kantaa myös niihin liittyviin tekijänoikeudellisiin kysymyksiin.

Jotta voidaan puhua valokuvasta, pitää ensin selvittää, mitä sillä ylipäänsä tarkoitetaan. Se ei nimittäin ole ollenkaan niin yksiselitteinen asia, kuin äkkipäätä voisi olettaa. Olen kirjoittanut teemasta muutama vuosi sitten.

Siihen aikaan mm. Finnforo ry:n sivuilla valokuva määriteltiin näin. "Valokuva tarkoittaa kaikkea sitä materiaalia, jolle valokuvaaja on viimeistellyt ottamansa kuvan. Esimerkiksi diapositiivi, negatiivi, valokuva-vedos, CD-ROM tai mikä tahansa fyysinen tai elektroninen materiaali, jolla kuva on, on valokuva."

Siinä nyt oli mennyt vähän puurot ja vellit sekaisin, eli valokuva ja sen kiinnitysalusta. Ei kiinnitysalusta voi olla valokuva, eli esimerkiksi muistikortin määritteleminen valokuvaksi olisi suunnilleen samaa kuin jos kirja määriteltäisiin sisällöllisesti ja tekijänoikeudellisesti vain paperiksi ja painomusteeksi.

No, tämä teksti on nykyään häipynyt ja mm. tässä sopimusehdossa valokuva määritellään vähän yleisemminkin näin. "Aineistolla tarkoitetaan julkaisualustasta riippumatonta valokuvaa,..." Tosin ei siinäkään vielä määritellä, mitä valokuva sitten on. Englanninkielisessä sopimustekstiluonnoksessa tämä minusta vähemmän onnistunut valokuvan määritelmä näkyy vielä olevan.

"1. Definition of a Photograph

Photograph“ means all photographic material on which the Photographer has finished the

picture taken by him, e.g. transparencies, negatives, prints, CD-ROM or any other type of

physical or electronic material."

Määritelmiä on useita. Tämä seuraava on minun näkemistäni parhaita: "Valokuva on valon avulla synnytetty kuva, joka on tallennettu kuvan materiaaliin tai elektroniselle muistimateriaalille".

Parhaita varmaan siksi, että olen sen itse muotoillut. Oleellista minusta tässä on se, että kyseessä on kuva, jonka piirtoväline on valo ja kuva on saatu talteen. Esimerkiksi seinälle heijastettu diakuva ei täytä valokuvan ehtoja, koska kuva ei taltioidu seinälle. Diassa oleva kuva sen sijaan luonnollisesti on, mutta ei sen enempää diaraamit kuin diamateriaali. Valokuva on siis immateriaalinen käsite ihan riippumatta siitä, miten se on tallennettu. Analogiseen tai digitaaliseen muotoon.

Isäni ottama kuva minusta opettelemassa ajamaan polkupyörällä ehkä vuodelta 1956. Kuvan tekijänoikeuden suoja-aika on mennyt ohitse ja vaikka ei olisikaan, niin isäni kuoleman johdosta kuvan oikeudet ovat minulla (siskojeni kanssa). Kun kuvassa ei ole muita henkilöitä kuin minä, niin kuvan julkaisuoikeudet tässä yhteydessä ovat tukevasti ylittyneet.

Tässä on syytä huomauttaa, että tämä nimenomainen kuvaruudussa näkyvä versio on minun alkuperäisestä negatiivista digitoimani ja kuvankäsittelemäni versio. Vaikka alkuperäisen valokuvan ottaja ja sen tekijänoikeudet omaava onkin isäni, niin tämän version tekijänoikeudet ovat minulla. Kaappaamalla tämän kuvaruutukuvana tai tallentamalla sen tietokoneelle sekä julkaisemalla kuvan uudestaan vaikka omilla kuvasivuillaan tai Facebookissa, syyllistyy tekijänoikeusrikkomukseen. Kaupallisessa yhteydessä rikosnimikkeeksi saattaa tulla jopa tekijänoikeusrikos.

Tämä huomatus koskee itse asiassa kaikkia netissä olevia vanhojankin valokuvia. Ne on digitoitu alle 50 vuotta sitten ja näiden valokuvien valokuvista suoja-aika on vielä voimassa. Tekijänoikeuslainsäädäntö, etenkin valokuvien osalta, on monissa suhteissa hyvin tulkinnanvaraista. Tästä ei minun tietääkseni ole ennakkotapausta, mutta ei tämä suinkaan minun keksimääni ole. Museot perustavat kieltonsa kuviensa kopiointiin juuri tähän seikkaan.

Kolmannen luokan luokkakuvani vuodelta 1958. Kuvaaja minulle tuntematon. Olen itse digitoinut kaikki ne vanhat valokuvat, joiden tekijänoikeuden suoja-aika on päättynyt, mutta joiden kuvaajilta minulla ei ole syystä tai toisesta lupaa kuvan julkaisemiseen. Kuten edellisessäkin, niin minulla on vain tämän kyseisen digitaalisen version tekijänoikeudet. Kuten laissakin sanotaan, niin minun oikeuteni eivät rajoita millään tavalla alkuperäisen kuvan ottajan tekijänoikeuksia.

Hanlampi tapaus. Tavallinen valokuva vai valokuvateos? Isäni varta vasten valokuvanäyttelyyn Unkarissa kuvaama valokuva.

Valokuvan ja valokuvateoksen erot ovat varsinainen veteen piirretty viiva. Tekijänoikeuteen liittyvistä kysymyksistä lausuntoja antava tekijänoikeusneuvosto on esittänyt valokuvan ja valokuvateoksen eroista mm. seuraavaa.

"Valokuvan teostason ylittymisen arvioimiseksi on huomioitava yhtäältä valokuvana ilmenevä lopputulos ja toisaalta valokuvaajan tekemät lopputulokseen vaikuttaneet valinnat. Valokuvan teostasoa arvioitaessa on tarkasteltava valokuvaa eri elementtiensä muodostamana kokonaisuutena.

Valokuvaaja voi tehdä lopputulokseen vaikuttavia valintoja ennen valokuvan ottamista muun muassa oivaltamalla kuvaushetkeen liittyvät erityispiirteet, sommittelemalla kuvauskohteen, valitsemalla kuvan rajauksen, kontrastin, terävyysalueen, kuvakulman, valotuksen tai kuvauskohteen lisävalaisemisen. Valokuvaaja voi kuvan otettuaan käsitellä valokuvaa.

Valokuvan julkaisemisella tai julkaisemattomuudella ei ole merkitystä arvioitaessa sitä, ylittääkö valokuva teoskynnyksen vai ei. Valokuvaajan ammattitaidon tasolla tai sen puutteella ei ole merkitystä valokuvan teoskynnyksen arvioimisessa. Amatöörivalokuvaajakin voi luoda teosvalokuvan. Valokuvan tarkoituksella kuten sillä, onko kuva tarkoitettu esimerkiksi lehtikuvaksi, valokuvanäyttelyyn tai perheen valokuva-albumiin ei ole merkitystä arvioitaessa teoskynnyksen ylittymistä.

Valokuva voi ylittää teoskynnyksen ja saada suojaa teoksena, jos valokuva ilmentää valokuvaajansa omaperäisiä valintoja siten, että voidaan olettaa, että kukaan muu ei olisi päätynyt samanlaiseen lopputulokseen saatuaan tehtävän valokuvata samaa kohdetta. Valokuvan on oltava tällä tavalla valokuvaajansa henkisen luomistyön itsenäinen ja omaperäinen tulos."

Tämähän on tietysti ns. paskapuhetta monellakin eri tasolla. Millä kriteereillä esimerkiksi voidaan päätellä, että kukaan toinen ei olisi päätynyt samanlaiseen lopputulokseen, jos hänen olisi käsketty käydä kuvaamassa Unkarin maaseudun asukkaita? Olisiko hän osannut valita juuri nämä ihmiset, tämän kuva-kulman, sommittelun ja asetelman?

Totuus kuitenkin on se, että valokuvateosstatuksen saa vuorenvarmasti, jos on koulut käynyt valokuvataiteilija ja kuvat ovat olleet valokuvanäyttelyssä. Ihan riippumatta siitä, millaisia räpsyjä itse kuvat ovat. Räpsyjä ja nimenomaan räpsyjä on tullut nähtyä valokuvanäyttelyissä. Toki myös hienoja valokuvia, joiden teosluonteessa ei jää tulkinnanvaraa. Kuten vaikka alla oleva, joka on tässä tekijänoikeuslain salliman kuvasitaattioikeuden perusteella.

Arno Rafael Minkkinen

Niin tai näin, minä pidän isäni kuvaa valokuvateoksena, jonka tekijänoikeuden suoja-aika päättyy 31.12.2074. Jos joku haluaa kiistää tämän, niin oikeudessa saatetaan tavata. Kuvan teosluonteesta juridisesti sitovasti päätöksen voi tehdä vain oikeusistuin.

Oman mielenkiintonsa asiaan tekee vielä se, että millaisen tekijänoikeudellisen statuksen minun alkuperäisestä negasta digitoimani versio saisi. Valokuvan nyt ainakin. Valokuvan tekijänoikeus voi olla hyvinkin kompleksikas, kun se saattaa jakautua useiden ihmisten kesken.

Pohjoismaiden neuvoston jäseniä luurit nolosti korvilla

Monessa mukana ollut, sekä päättäjänä että harmaana eminenssinä Lasse Lehtinen kirjoitta Ilta-Sanomissa otsikolla Kielipuoli aitosuomi. Olen merkinnyt Lehtisen tekstin lainausmerkeillä ja kursiivilla ja omat huomioni tavallisella fontilla.

"Suomen päättäjät istuvat pohjoismaisissa kokouksissa yleensä luurit nolosti korvilla kun kollegat puhuvat. Suomen kansan enemmistön mielestä näin pitää ollakin, pakkoruotsi on pelkkää koulukiusaamista."

En ymmärrä, mitä noloa siinä on, että kuuntelee tulkattuna puhetta, jota ei osaa niin hyvin, että voisi sujuvasti seurata kokouksen kulkua. Nolompaa minusta olisi istua ilman luureja ja antaa muiden kuvitella, että ymmärtää, vaikka ei tajua hölkäsen pöläystä.

"Kielikiistan saa edelleenkin leimahtamaan melko helposti ja molemmilla kotimaisilla. Olen kuullut oppineidenkin suomenkielisten selittävän, että ruotsi on Suomessa täysin hyödytön kieli siksi, että enemmistö suomenkielisistä ei missään elämänsä vaiheessa tarvitse sanaakaan ruotsia."

Olkinukke numero 1. Tuskin kukaan vähänkään tolkuissaan oleva suomalainen väittää ruotsin olevan Suomessa täysin hyödytön kieli. Se kun on aivan yhtä paljon pielessä kuin väite ruotsin kielen osaamisen olevan elintärkeää niin yhteiskunnan kuin yksilön tarpeista lähtien.

"Suomenruotsalaiset vanhemmat puolestaan ovat pelänneet laittaa lapsiaan kouluihin, joissa puhutaan myös suomea ja muita kieliä. Lasten itsetunto sen kyllä kestäisi, mutta ei vanhempien. Pelätään, että lapset ryhtyvät välitunneilla puhumaan keskenään suomea."

Näin minullekin on kerrottu. Pitääkö sitten paikkaansa vain ei, en osaa sanoa. Sosiaalisessa kanssakäymisessä tuppaa valikoitumaan se kieli keskustelukieleksi, mikä on kaikille osanottajille helpointa.

Itse olin pari vuotta sitten erään opetusprojektin myötä ketomassa ruotsinkielisessä koulussa fysiikan ihmeellisyyksistä. Vedin saman opetussession kaksi kertaa rinnakkaisluokille. Olin sopinut opettajan kanssa etukäteen, että vedän juttuni ruotsiksi, vaikka puhuttu kieli taipuukin minulta vähän kankeahkoksi. Kun aineen opiskelukin tapahtui aikoinaan englanninkielisen materiaalin pohjalta, niin jopa keskeiset fysikaaliset termit olivat minulta hakusessa på svenska. Sitä paitsi projektin rahoitus oli saanut merkittävän lisäpotkun siitä, että se ulottui myös ruotsinkielisiin kouluihin.

Ensimmäisen session jälkeen opettaja tuli aika kainosti sanomaan minulle, että voisin halutessani vetää seuraavan suomeksi. Oppilaat olivat kaikki täysin kaksikielisiä, joten he heillä ei ollut mitään ongelmia seurata esitystäni suomeksi ja kommentoida sitä myös suomeksi. Katsoin ehdon projektin kaksikielisyydestä täyttyneen ja vedin muissakin ruotsinkielisissä koulussa session suomeksi. Etukäteen tietysti asiasta sopien.

"Entä sitten? Saksalaisen koulun, ranskalaisen koulun ja venäläisen koulun välitunneilla on aina puhuttu myös suomea. Kysymys on siitä, miten tehokasta opetus on koulun omalla kielellä."

Ehkä on syytä huomauttaa, että kyseessä on suomalais-saksalainen tai suomalais-ranskalainen koulu. Oppilaat ovat siis suomenkielisiä. Totta kai he puhuvat välitunnilla keskenään yhteistä äidinkieltään. Elleivät sitten juttele koulun opetuskieltä äidinkielenään puhuvien kanssa. Esimerkiksi suomalais-saksalaisessa koulussa on myös natiivien linja. Todettakoon nyt vielä kuriositeettina, että saksankielisten linjan opetussuunnitelmaan ei kuulu ruotsin kieli.

"Dragsvikin ruotsinkielinen varuskunta on antanut monelle suomenkieliselle nuorelle miehelle uskalluksen käyttää siellä oppimaansa ruotsin kieltä arjen tilanteissa. Eivät he olemassaolollaan ole horjuttaneet enemmistön asemaa."

Kun meillä on asevelvollisuus ja jos sen haluaa hyödyntää henkilökohtaisella intressillä, niin Dragsvikin varuskunta on erinomainen paikka kielikylvylle. Tällä elämänkokemuksellani voisin hyvin valita sen itsekin, jos saisin veivattua aikakonetta 45 vuotta taaksepäin.

"Uusimpien tietojen mukaan ruotsin kielen taito on kuitenkin koko valtakunnassa nopeasti romahtanut. Suurimpana syynä on vuoden 2004 lukiolaki, joka muutti ruotsin kielen vapaaehtoiseksi ylioppilaskirjoituksissa.

Kukaan ei näköjään muista sanoa lukiolaisille, että vaikka ruotsi nyt on vapaaehtoista, se on edessä korkeakoulussa. Viimeistään työelämässä ruotsin kielen osaamattomuus on yksi etenemisen esteistä."

Käsitevirhe, jonka Lehtinen tekee ehkä ymmärtämättömyyttään tai sitten tahallaan. Ruotsi ei ole lukiossa vapaaehtoinen aine. Se ei ole sitä edes ylioppilaskirjoituksissa. Ylioppilaskirjoituksissa ruotsi on valinnainen neljän oppiaineen joukosta, kolme muuta ovat matematiikka, jokin reaaliaine ja jokin vieras kieli. Näistä neljästä abiturientin on valittava pakollisena aineena vähintään kolme ja yhden on oltava pitkän oppimäärän koe.

Se on totta että, että ruotsin kirjoittajien määrä on romahtanut tämän lukiolain uudistuksen myötä. Ruotsin kielen kirjoittajia on viime aikoina ollut noin 30% suomenkielistä abiturienteista, mutta pitkänä kielenä sen kirjoittaa vain noin 5%. Siis suunnilleen sama prosenttiosuus kuin ruotsinkielisiä on Suomessa.

Kaikesta suomenkielisen valtiovallan arvovaltaisten edustajien ja Folktingetin ruotsin kielen osaamisen auvoisuudesta huolimatta 70% suomenkielisistä abiturienteista ei katso sitä edes niin merkittäväksi, että vaivautuisi kirjoittamaan sen ylioppilaskirjoituksissa. Kun vielä otetaan huomioon se, että vasta hyvin suoritetun (arvosana L, E tai M) pitkän kielen suorittaneen voidaan katsoa osaavan kieltä jotenkin säällisesti, niin näiden osuus suomenkielisistä ylioppilaskirjoituksiin osallistuneista on noin 2,5%. Se ei todista kovin suurta innostusta ruotsin kielen hyvään osaamiseen. Englannin kielessä vastaava luku oli viimeksi 17,5%.

Lisäksi on huomioitava, että suinkaan kaikki ruotsin kirjoittajat eivät valitse sitä rakkaudesta kieleen tai sen tarpeellisuuden takia. Monet joutuvat tekemään valinnan ”ruton ja koleran välillä”, jos provokatoorinen sanonta sallitaan. He valitsevat ruotsin, koska silloin he voivat jättää inhoamansa matematiikan kirjoittamatta. Se on tietysti heidän ratkaisunsa, mutta en minä matematiikan opettajana (emeritus) siitä pelihousujani revi.

Kuriositeettina voisin vielä mainita, että kun opetin ammattikoulussa kaksoistutkintoa suorittaville sähkölinjan ammattikoululaisille fysiikkaa, mikä oli tietysti heille ammatillisesti perusteltua, niin siitä huolimatta suuri osa näistä kirjoitti fysiikan reaalin sijasta keskipitkän ruotsin. Siitä pääsi niin paljon helpommin lävitse kuin reaalin fysiikan kokeesta. Tosin oli siellä terveystiedonkin kirjoittajia, vaikka sitä ei opetettu lainkaan. Vaadittavat tiedot lukee oppikirjasta kahdessa illassa lävitse niin, että pääsee kokeesta lävitse.

"Selvitysten mukaan ruotsia osaavat näet työllistyvät erittäin hyvin. Ruotsin kieli alkaa olla työnhaussa valttikortti. Yksityinen sektori värvää erityisen mielellään ruotsia puhuvia. Se osaltaan vaikuttaa myös siihen, että julkinen sektori jää ilman.

Monilla hoiva-aloilla on melkein mahdotonta saada palvelua ruotsin kielellä. Pääkaupunkiseudulla ruotsinkielisten vanhusten suhteellinen osuus on suuri ja siellä on jo vaikeuksia löytää henkilökuntaa. Virkamiesuralla kaksikielisillä on ohituskaista."

Hoiva-alan palkkaus on alimmalla tasolla niin kehnoa, että alalla vallitsee pikemminkin työvoimapula kuin työttömyys. En tunne työehtosopimuksia sen tarkemmin, mutta ruotsin kielen osaamisesta saatava kielilisä on joka tapauksessa niin vaatimaton, että se ei voi houkutella ketään vähänkään mittavampaan panostukseen kielitaidon hankkimiseen.

"Suomenruotsalaisuus on viime vuosina yllättäen ollut hienoisessa kasvussa. Monet kaksikieliset perheet näet rekisteröivät lapsensa ruotsinkielisiksi ja ilmoittavat heidät sitten ruotsinkielisiin tarhoihin ja kouluihin. He ajattelevat viisaasti lastensa tulevaisuutta.

Lasten varjeleminen ruotsin kieleltä on todella huono huomenlahja tulevalle sukupolvelle. Sen sijaan pitää olla huolissaan ruotsin kielen opetuksen tasosta suomalaisissa kouluissa. Opiskelu pitää myös aloittaa nykyistä nuorempana. Meluavalle murrosikäiselle itäsuomalaiselle ummikkopojalle on turha enää toista kotimaista opettaa.

Ruotsin kielen vastustaminen on tietenkin suurta poliittista typeryyttä. Ruotsi ja ruotsin kieli ovat siteitä länteen, jonne Suomi kuuluu. Sieltä meille on myös juurtunut demokraattisen yhteiskunnan rakenne ja pohjoismainen elämänkatsomus, jota pitää kaikin voimin varjella."

Olkinukke numero 2. Tiedän ihmisisä ja netissä heitä riehuu vielä paljon suurempi lauma, joilla tunnepohjaisesti hyvin vihamielinen suhde ruotsin kieleen. Minulla ei ole. En vastusta ruotsin kieltä, jopa jalkapallon ja muut urheilut seuraan yleensä ruotsinkielinen ääni päällä (kuvaa kun ei tietääkseni voi vaihtaa i flerbild på svenska).

Jos koitan jotenkin kiteyttää Lasse Lehtisen sanoman, niin hänen mukaansa suomenkieliset osaavat aina vain huonommin ruotsia. Tämä johtuu sen suomenkielisen enemmistön typeryydestä, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Ensimmäinen lienee faktaa, toinen on selvästi mielipide. Minusta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni tämän blogin harvoista lukijoista on sitä mieltä, että Lehtinen puhuu asiaa ja minun kommenttini edustavat sitä Lehtisen mainitsemaa suurta poliittista typeryyttä. Siitä on olen kuitenkin satavarma, että Lehtisen kirjoitus ei sammuta tätä pitkään jatkunutta kielipoliittista kinastelua, vaan on pikemminkin bensaa liekkeihin.

Suomessa on kaksi asiaa, joita kumpaakin kannatetaan ja vastustetaan suunnilleen yhtä kiihkeästi. Laadullisesti. Määrällisestikin kannattajien ja vastustajien osuudet ovat suunnilleen samat, 25% ja 75%. Kohteet ovat Guggenheimin museo ja pakkoruotsi. Kyselyjen mukaan sekä Guggenheimin museota että pakkoruotsia enempi vähempi kannattaa noin 25% ja vastaavasti vastustaa 75%. Hyvin karkeasti jaotellen kannattajat edustavat valtaapitäviä ja vastustajat rupusakkia, eli tavallista tuulipukukansaa.

Selvitettäköön tässä nyt heti aluksi, mistä minä puhun tässä kirjoituksessa. Guggenheimissa on kyse siitä, pitäisikö pytinki rakennus- ja käyttökuluineen kustantaa yhteiskunnan rahoin. Yksityisellä rahalla maksettavaksi aiottu lisenssimaksu on hyttysen ininää muiden kustannusten jyrinän rinnalla. Jos asiassa tehdään myönteinen päätös, niin yhteiskunnan piikki on auki hamaan tulevaisuuteen asti. Pakkoruotsissa taas siitä, pitääkö ruotsin kielen olla kaikille pakollinen oppiaine peruskoulussa. Ei esimerkiksi siitä, mikä on ruotsin kielen asema yleisesti Suomessa.

Pakkoruotsin kiivaimpia puoltajia politiikan raskaasta sarjasta ovat mm. Paavo Lipponen, Martti Ahtisaari tai Jyrki Katainen, joka kaikesta fantastisuudestaan huolimatta kuuluisi minun mielestäni korkeintaan politiikan ylempään höyhensarjaan, ei raskaaseen keskisarjaan, johon hän oman ilmoituksensa mukaan painonsa perusteella kuuluu.

Pakkoruotsin kannattajia löytyy kaikista puolueista, kuten myös vastustajia. RKP taitaa olla ainoa lähes puhdas kannattajapuolue ja Persut suunnilleen yhtä puhdas vastustajapuolue. Kovin kiivaasti esiintyviä vastustajia merkittävien poliitikkojen joukosta ei minun silmiini ole osunut. Persujen änkyräsiipeä en laske merkittäviin poliitikkoihin.

Myös Guggenheimia puolletaan ja vastustetaan kaikissa puolueissa. Eniten Guggenheimin ottaminen yhteiskunnan syleilyyn saa kannatusta Kokoomuksessa, vähiten kansan äänitorvena esiintyvissä Persuissa. Poliitikoista myönteisiä lausuntoja Guggenheimin puolesta ovat antaneet mm. Jan Vapaavuori, joka oli jo valmis rahoittamaankin arkkitehtikilpailua valtion varoista, Paavo Lipponen ja Jyrki Katainen. Selkeistä vastustajista vaikutusvaltaisin on varmaan ollut Paavo Arhinmäki ministeriaikoinaan.

Kun kolmen ässän hallitusta viime vuonna väsättiin, niin olisi luullut ruotsin kielen aseman valtakunnan opetussuunnitelmissa tulleen jonkinmoisella painoarvolla hallitusohjelmaan. Olihan pakkoruotsia eniten vastustanut puolue Persut ensimmäistä kertaa hallituksessa ja sen tiukimpana takuumiehenä tunnettu RKP pitkästä aikaa poissa vallan ytimestä. Siihen nähden hallitusohjelmaan tehty kirjaus oli aika ympäripyöreä. ”Lisätään ja monipuolistetaan kieltenopiskelua. Käynnistetään alueellinen kokeilu siitä, että aloitetaan vieraan kielen opiskelu jo ensimmäisellä luokalla ja mahdollistetaan alueellinen kokeilu kielivalikoiman laajentamisesta eduskunnan hyväksymän ponnen mukaisesti.”

Mielenkiintoista kyllä hallitusohjelmasta oli jätetty pois Pauli Kiurun eduskunnan hyväksymän ponnen loppu ”… Eduskunta hyväksyi tänä keväällä 2015 Pauli Kiurun (kok.) ponnen, jolla eduskunta kehottaa valtioneuvostoa selvittämään lainsäädännölliset edellytykset alueellisiin kokeiluihin kielivalikoiman laajentamiseksi ilman velvoittavaa toisen kansalliskielen opiskelua".

Persujen hallituskaipuu ja erityisesti Soinin ministerinälkä oli niin suuri, että tämän enempää tätä kissaa ei haluttu nostaa pöydälle. Itse asiassa monet muutkin ja paljon isommat Persujen ennen vaaleja mouruttamat kollit jäivät lattialle ihmettelemään, että mites tässä nyt näin kävi. Kuten vaikka EU:hun ja maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä.

Guggenheimista hallitusohjelmassa ei ole riviäkään, mikä onkin varsin ymmärrettävää. Kyseessähän on Helsingin kaupungin ja Guggenheimin välinen hanke, johon otetaan kantaa sitten, jos ja kun sen pakeilta tullaan valtion kukkarolle. Tosin Soini on omassa plokissaan kertonut Grahn-Laasosen olleen jo valmis heittämään 50 miljoonaa euroa Guggenheimille, mutta Persut olisivat torpanneet sen. Grahn-Laasonen ei ole tätä tietoa sen enempää myöntänyt kuin kieltänytkään.

Oma mielenkiintonsa on myös siinä, miten asiat ovat edenneet virkamiesten toimesta. Kun Guggenheimin ensimmäinen tuleminen lanseerattiin vuoden 2012 alussa, niin päätöksenteolla oli tulenpalava kiire. Useammasta suusta vakuuteltiin, että jos päätöstä ei tehdä heti, niin museon perään kuolaavia metropoleja on jonoksiasti Guggenheimin ovia kolkuttamassa. Nähtävästi kyllästyivät odottamiseen, kun niistä ei ole sen jälkeen mitään kuulunut. Tosin ei kuulunut juuri ennenkään.

Guggenheimin arkkitehtikilpailu ratkesi reilu vuosi sitten. Sen jälkeen on oltu hiljaa kuin kusi sukassa. Korkeintaan on julkaistu pari tilattua "tutkimusta", joiden mukaan Guggenheimin aiheuttaman matkailun lisääntymisen tuoma rahavirta olisi noin 40 miljoonaa euroa vuodessa. Eihän sellainen määrä hynää mahtuisi edes Roope Ankan säiliöön, ei ainakaan pieninä merkitsemättöminä seteleinä.

Ei tarvitse olla kovin syvällinen ajattelija ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Virkamieskoneisto, jolle Guggenheim on syystä tai toisesta kovin mieluinen, yrittää saada asian sille myönteiseen poliittiseen päätöksentekoon aikatauluteknisellä keinolla. Aluksi pikapäätöksellä ennen kuin kaupungin poliittiset päättäjät ehtivät kissaa sanomaan, nyt esitystä panttaamalla ja odottamalla sopivaa poliittista myötätuulirakoa. Nyt näyttää vain pahasti vastaiselta. Ei edes pläkää, että voisi ajaa moottorilla. Miten nyt ei ole vuodessa saatu sopimusraamia aikaiseksi päätöksentekijöille, kun neljä vuotta sitten se olisi syntynyt kahdessa viikossa ostajan kustantaman ja myyjän tekemän myyntiesitteen pohjalta?

Entäs ”alueelliset kokeilut kielivalikoiman laajentamiseksi ilman velvoittavaa toisen kansalliskielen opiskelua”? Kovin on tikkuista. Ministeriön selvitykset matelevat. ””Valmistelussa kiinnitetään erityistä huomiota siihen, että nuorten koulutuspolut voidaan turvata kaikissa tilanteissa, vaikka ruotsin kielen poisvalinta voi sulkea ovia myöhemmin työelämässä tai jatko-opinnoissa”, sanoo opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) HS:lle.”

Kyllä tässäkin hallituksen suuri huoli siitä, ettei kukaan peruskoulupiltti vain jäisi väliinputoajaksi virkamiesurallaan puuttuvien ruotsin kielen taitojensa puolesta kuulostaa minun korviini aika irvokkaalta tekopyhyydeltä. Muilla elämän eväillä ei ole niin väliä, kunhan opetusta ruotsin kielessä on annettu lusikalla oppilaan omaksi parhaaksi kuin kalanmaksaöljyä aikoinaan. Halusi sitä tai ei ja sylki sen suustaan tai nielaisi kiltisti. Omasta kansakouluajasta mieleen jäi jälkimmäisiä. Itse tietysti tottelevaisena poikana otin kiltisti vastaan sekä kalanmaksaöljyn että myöhemmin ruotsin kielen opetuksen oppikoulussa.

Miksi näiden kahden kuudennen luokan kysymyksen ruotiminen ja jatkuva esillä pitäminen on tärkeää? Siksi, että ne kertovat, miten meillä demokratia toimii. Asioita ajetaan eteenpäin kulisseissa eliitin haluamaan suuntaan kansan enemmistön mielipiteistä riippumatta. Kansa on kuulemma ennenkin vastustanut monia jälkeenpäin hyviksi osoittautuneita asioita. Kuten Ateneumia, joka tässä yhteydessä yleensä hihaässänä vedetään esiin. Sen sijaan kansan äänestäessä valtaa pitävien mielen mukaisesti, sen viisautta ja kaukonäköisyyttä jaksetaan kilvan kiitellä. Kuten kävi mm. EU-kansanäänestyksen yhteydessä.

ps. Jos joku ihmettelee kuvituskuvavalintaa, niin sen sain laittamalla hakusanoiksi Guggenheim ja Sweden sekä ehdoksi kartta. Kuvahan kertoo selvästi, kuinka kauaksi on nyt mentävä, jotta pääsisi puhumaan hyötyriikinruotsia ja näkisi alkuperäisen Guggenheimin.

Koulut alkavat uuden peruskoulun opetussuunnitelman vallitessa. Ruotsin kielen opetus aikaistuu, sillä se alkaa jo peruskoulun kuudennella luokalla. Kaikki eivät ehkä ole sisäistäneet sitä, että tämä tarkoittaa käytännössä opetuksen tapahtuvan monissa paikoin aika diletanttiselta pohjalta, eli etenkin syrjäseuduilla ruotsia lapsille opettavat luokanopettajat, eivät aineenopettajat.

Ilta-Lehti julkaisi asiasta seuraavan uutisentyngän.

"Kun koulut alkavat tällä ja ensi viikolla, alakoulun lukujärjestyksessä on ensi kertaa pakollista ruotsia. Uudessa opetussuunnitelmassa toinen kotimainen kieli alkaa jo kuudennella luokalla.

Ruotsin opetus ei ole vain aikaistunut, vaan myös sen sisältöä on muutettu. Kielioppisääntöjen pänttäämisestä siirrytään suullisempaan suuntaan, kertoo opetusneuvos Terhi Seinä Opetushallituksesta.

– Myös ääntämisen harjoittelu korostuu enemmän kuin aikaisemmin, Seinä sanoo.

Uusi opetussuunnitelma korostaa ilmiöpohjaista oppimista. Kyse on siitä, että taitoja opetellaan enemmän suurina kokonaisuuksina. Ruotsintunnilla se voi näkyä niin, että kuuntelu-, kirjoitus- ja kielioppiharjoitukset kulkevat tiiviimmin yhdessä, eikä niille välttämättä varata omia oppitunteja.

Oppilaat voivat esimerkiksi valita itse aiheita ja artikkeleja, joiden pohjalta tehdään harjoituksia.

– Havainnoidaan maailmaa sen sijaan, että katsotaan kirjasta, mitä sieltä löytyy.

Seinän mukaan tavoitteena on käytännönläheisten ja arjesta kumpuavien asioiden tuominen tunneille sekä vuorovaikutuksen lisääminen.

Osa kylmiltään ruotsinopettajaksi

Suullisen kielitaidon painotus ilahduttaa Suomen kieltenopettajien liiton puheenjohtajaa Kari Jukaraista. Hän muistuttaa, että käsitys omasta kielitaidosta kiteytyy usein juuri puhetaitoon.

– Haluaisin, että jo alakoulusta tulee näitä elämyksiä – että tulisi olo, että minä osaan ja pystyn jotain sanomaan.

Suullisuus voi kuitenkin osassa kouluista kärsiä opettajien taitojen puutteen vuoksi, Jukarainen arvioi. Toisin kuin yläkouluissa, kaikissa alakouluissa ei ole ruotsin aineenopettajia. Luokanopettaja voi joutua opettamaan uudistuksen takia ruotsia kylmiltään. Kunnat järjestelevät itse sen, kuka ruotsia alkaa opettaa.

– Kielioppia on helppo opettaa. Se on turvallinen vaihtoehto, jos opettaja kokee, ettei suullinen kielitaito ole kauhean vahva.

Uudistuksen mahdollisuutena Jukarainen näkee sen, että innostava opettaja voi saada kiinnostuksen kieleen heräämään jo alakoulussa."

Huomioni kiinnittyy uutisen lievään ristiriitaisuuteen.

"Kielioppisääntöjen pänttäämisestä siirrytään suullisempaan suuntaan, kertoo opetusneuvos Terhi Seinä Opetushallituksesta."

"Suullisuus voi kuitenkin osassa kouluista kärsiä opettajien taitojen puutteen vuoksi, Suomen kieltenopettajien liiton puheenjohtaja Kari Jukarainen arvioi. ... Kielioppia on helppo opettaa. Se on turvallinen vaihtoehto, jos opettaja kokee, ettei suullinen kielitaito ole kauhean vahva."

Mitähän tästä pitäisi ajatella poliittisten päättäjien kyvystä tehdä koulutuspoliittisia päätöksiä? En viitsi sanoa, voin joutua syytteeseen vihapuheesta ja kiihotuksesta kansanryhmää (poliittisia pättäjiä) vastaan. Toisaalta hallitusohjelmaan kirjattu vapaamman kielivalinnan kokeilu junnaa paikoillaan, kun "sen kaikkia vaikutuksia ei ole voitu vielä selvittää".

Jukarainen näkee toiveikkaasti, että "innostava opettaja voi saada kiinnostuksen kieleen heräämään jo alakoulussa". Tämä on totta, se on todettu moneen kertaan. Innostava opettaja saa oppilaat vaikka menemään perse edellä puuhun och samma på svenska. Toisaalta koulumaailmassa on ihan riittävästi opettajia, joiden erityisosaamiseen kuuluu viedä viimeinenkin mielenkiinto opettamaansa aineeseen. Leegio laulunopettajia mm. kuuluu tähän joukkoon, minun oma oppikoulunaikainen oli siinä joukossa ihan eturivin miehiä.

Tehokas oppiminen vaatii hyvän motivaation. Minun motivaationi oppia ruotsia oli ylioppilaskirjoitukset. Osasin juuri sellaista kirjallista ruotsia, jolla pärjäsi ylioppilaskokeessa. Siis kieliopin knopit ja sanojen suvut olivat hyvin hallussa, puhuminen oli sitten eri juttu.

Nykyään ruotsi on valinnainen aine ylioppilaskirjoituksissa. Kun Pelkosennimen (kunnassa on vähiten ruotsinkielisiä Suomessa) peruskoulun 5-6 luokanopettaja Janne Juuso aloittaa ruotsin kielen opettamisen luokkansa 6-luokkalaisille "turvallisella kielioppivaihtoehdolla", niin hänellä voi olla haasteellinen homma motivoida oppilaitaan. Jotenkin tuntuu, että vakiomotivaatiot, kuten mahdollisuus löytää ruotsinkielinen tyttö/poikaystävä tai muuttaa isona Närpiöön eivät ehkä pure.

Norjalaisen valokuvaajan Audun Rikardsenin hienoa otosta miekkavalaasta on epäilty"photoshopatuksi". Onhan se kuvassa yhtä iso kuin kalastajatroolari veden yläpuolella. Sitä paitsi hyppäävä susikin oli kesy, puhumattakaan muinaisesta täytetystä sudesta. Maailma on vääryyttä ja viekkautta täynnä.

On selvää, että miekkavalas on paljon pienempi kuin takana oleva kalastusalus. Sen sijaan pinnan alla olevan valaan ja pinnan päällä olevan laivan keksinäisistä etäisyyksistä kameraan nähden ei pelkän kuvan perusteella pysty sanomaan juuri mitään. Oikeastaan vain päättelemään, että valas ei voi olla kovin kaukana kamerasta, koska se näkyy vielä aika selvästi. Vaakasuora näkyvyys meressä heti pinnan alla on tyypillisesti noin 20 metriä, mutta se voi olosuhteista riippuen olla paljon lyhempikin. Näkyvyys tarkoittaa sitä etäisyyttä, josta ns. Secchi-kiekko näkyy. Väreiltään se sattuu muistuttamaan miekkavalasta.

Vedessä olevan kohteen etäisyyttä näin kuvattuna on vain miltein mahdotonta arvioida, jos ei ole jotain mihin sitä verrataan. Kuvassa vedellä taytetyn astian takareunassa oleva pilli on yhtä lähellä ilmassa, yläpinnan läpi näkysessään ja astian sivuseinän läpi näkyessään. Silmälle ne näyttävät olevan eri etäisyyksillä kussakin kolmessa tilanteessa.

Kun tämä George Silkin hieno valokuva kauriista ja taimenesta julkaistiin vuonna 1961, niin Photoshoppia ei vielä ollut. Onneksi, koska varmaan joku olisi epäillyt kuvan aitoutta. Eihän taimen voi millän olla isompi kuin kauris. Ei edes kalavaleissa.

Tietenkin voisi spekuloida, miltä Silkin kuva olisi lopulta näyttänyt, jos siihen aikaan olisi ollut sellaiset mahdollisuudet jälkikäsitellä kuvaa kuin nykyääm. Tässä kuva yhden Nik Collectionin värisuotiminen läpikäyneenä. Silk saattaa pyöriä haudassaan, mutta Disney varmasti pitäisi tästä versiosta. (Klikkaamalla kuvaa hiirellä voi katsoa kuvat peräkkäin.)

Lifen Library of Photography sarjassa on kertomus Silkin kuvausjärjestelyistä. Tämän mukaan Silk käytti vain yhdeltä seinältä lasista laatikkoa, ei esim. akvaariota, josta olisi tullut haitallisia heijastuksia kameran edessä olevaan lasiin. Sen lisäksi hän lavasti kuvauspaikkaa tavalla, joka saisi varmaan puritaanisimmat luontokuvaajat hyppimään tasajalkaa. "To make this picture he used his knowledge of the way spawning trout react when disturbed: '... I moved some rocks to make the water flow in a way attractive to spawning trout.'"

Olen tekemässä valokuvakirjaa isäni 50- ja 60-luvuilla ottamista mv-valokuvista. Kun kuvat ovat varsin hyvälaatuisia sekä teknisesti että sisällöltään, toivoisin tietysti niiden toistuvan mahdollisimman hyvin painotuotteessa. Tässä valotan vähän kirjaan tuleviin valokuviin liittyvää problematiikkaa ja miten minä olen yrittänyt ratkaista niitä. Tapoja ratkaista näitä ongelmia on varmaan monia. Tämä on minun tyylini.

Kuvien toivoisin toistuvan kirjan sivuilla vasemmanpuoleisen kuvan tavoin, mutta todellisuus on oikeapuoleinen. Kirjan vedoskappaleen sivulla oleva kuva on paljon valjumpi, sävyttömämpi ja vähemmän terävä kuin vasemmalla vertailuna olevan hyvälaatuinen mustesuihkuvedos. Mistä näin suuri ero johtuu?

Painetun kuvan laatu riippuu oleellisesti siitä, millä laitteella se on tulostettu ja millaiselle paperille.

1. Tavallinen pöytälaser vähän paremmalle paperille. Lasertuloste perustuu staattiseen sähköön ja siinä on aina enemmän tai vähemmän "roiskeita".

2. Digipainon mv-kuva yhdellä värillä. Yksi roisketäplä on painojauheen rakeen kokoinen. Digipainossakin on aina roiskeita, mutta hyvässä tulosteessa niin vähän, että paljaalla silmällä ei erota offset-tulosteesta.

3. Offset-tulosteen valokuva hyvälaatuiselle painopaperille.

4. Tavallisen aikakauslehden (Suomen Kuvalehti) mv-kuva väreillä painettuna.

5. Parempilaatuinen aikakauslehti (Kamera-lehti). Resoluutiokin on vähän suurempi kuin edellisessä.

6. Muistesuihkuprintteri (Canon Pixma 4850). Stokastinen rasteri ja todella pienet rasteripisteet. Keltaisen osavärin pisteet näyttävät olevat suurempia kuin syaanin ja magentan.

Suurennokset tehty Lidlistä (!) impulssiostoksena hankitulla mikroskoopilla. Kaikki kuvat ovat harmaasävyvalokuvia, vaikka alarivissa olevat onkin painettu CMYK-väreillä. Suurennokset ovat kohtuullisen vaaleista kohdista kuvaa, jotta pisteen koko ja rasterin tiheys näkyisi selvästi. Kuvan leveys vastaa noin 0,6 mm:ä.

Mikroskooppikuvaa ylempänä olevan kuvan vasen puoli on siis mikroskooppikuvan numero 6 ja kirjan sivulla oleva kuva numero 2.

Kun kustannan kirjani ihan pelkästään omasta kukkarostani, niin joudun myös miettimään kustannuksia ihan eri tavalla kuin sellainen, jolla on jonkun toisen "piikki auki". Siksi päädyin tyytymään sävyalaltaan vaatimattomampaan versioon kuin oli mahdollista.

Neliväripainossa päästään paljon parempaan dynamiikkaan kuin yhden painatuksen mv-tulostuksella. Usean harmaasävyisen musteen käytöstä minulla ei ole kokemusta eikä näkemystä, mutta varmaan sillä parempi lopputulos saavutetaan kuin pelkällä yhdellä värillä. Myös värivirhe eliminoituu, mikä monesti haittaa CMYK-väreillä painettua harmaasävykuvaa.

Näissä kuvissa näkyy hyvin maksimi-mustan erot eri tavalla painetuissa kuvissa. Vasemmalla ylhäällä Suomen Kuvalehden kuva, jossa naisen tumman hameen varjopuoli on niin musta kuin sillä painoprosessilla saa aikaiseksekseen. Sen vieressä Kamera-lehdestä leikattu Seppo Saveksen Borneon kuva, jonka tausta on sysimusta. Molempien kuvien alapuolella on kirjasta leikattu kohta, jossa oleva musta on sen painotekniikan syvin musta. Erot ovat suuret. Ylemmät kuvat on painettu 4-väritekniikalla, alemmat pelkällä mustalla.

Pinnan tummuudelle on matemaattinen arvokin. Sitä kutsutaan densiteetiksi. Sen matemaattinen lauseke on log(I0/I1), missä I0 on tulevan pintaan tulevan valon intensiteetti ja I1 on siitä heijastuvan (oikeammin siroavan, mutta ei puututa siihen nyt) valon intensiteetti.

Minulla ei ollut tähän hätään densitometria käytössä, mutta kuuluun niin vanhaan fotaripolveen, että minulla on Kodakin sininen Professional Photoguide, ns. apinakirja, jossa on harmaakiila 0,3 densiteettiarvojen välein. Vertaamalla tulosteen tumminta kohtaa siihen nähdään, että kirjani kuvien maksimidensiteetti on d-max aika tarkkaan 1,3. Siis pintaan tulevan valon intensiteetti on 10^1,3 = 20 kertaa niin suuri kuin siitä heijastuvan valon intensiteetti. Prosentteina noin 5% valosta heijastuu.

Kuvassa olevat prosenttiarvot ovat mustanpeittoprosentteja, joten niitä ei pidä sekoittaa denstiteettiarvoista saataviin tulevan ja heijastuvan valon suhteen prosenttilukuihin. Olen vielä vaalentanut hieman yllä olevaa kuvaa. Olennaista siinä on se, että painokuvan ja 1,3 densiteettiä vastaavan mustan arvot ovat samat. Peittoprosentiti 93 ja 96 vastaavat densiteettejä 1,6 ja 1,9.

Neliväritulosteen d-max samalla tavalla selvitettynä näyttäisi olevan 1,7. Kun densiteettiero 0,3 vastaa yhtä aukkoarvoa, niin valokuvaajille tutummin termein hyvän 4-väritulosteen maksimimusta on noin 1,3 aukkoa mustempi kuin 1-väritulosteen. Eron havaitsee sokea Reettakin. Saatikka sitten mustesuihkutulosteen ja 1-väripainokuvan välisen eron, kun valokuvalaatuisen mustesuihkutulosteen d-max on yli 2.

Kun köyhän on oltava nöyrä ja tyydyttävä vähän vaatimattomampaan mustumaan, mikä vielä on ongelmana? No se, että olisihan se mukava tietää jo kuvaa kuvaruudulla väsätessään, miltä se tulee painettuna näyttämään.

Phtoshopissa on kätevä toiminto, jolla voi simuloida painotuotetta, kun kuvalle on annettu oikea tulostusprofiili. Se toimii tietysti vain silloin, kun kuvaruutu on muuten säädetty kontrastiltaan oikeaksi. Minä esimerkiksi olen säätänyt kuvaruutuni aika tummaksi, koska työskentelen iltaisin aika hämärässä tilassa. Oikeaoppiset voivat saada tästä näppylöitä, mutta se on heidän murheensa.

Yllä olevia kuvia pitää katsoa suhteessa toisiinsa.Vasemmanpuoleinen on kuvaruutukaappaus kuvaruudun ollessa normaalinäytön tilassa. Keskimmäinen on kuva esikatselutilassa (proof) profiilin ollessa Coated Fogra39, mikä vastaa siis päällystettyä kiiltävää paperia. Sen sävyala on kuitenkin liian iso kirjassa oleviin kuviin verrattuna. Kun mittasin valotusmittarilla puoliksi mustaa ja valkoista sisältävän pinnan valoisuuden esikatselutilassa, niin sain tulokseksi vähän yli viiden aukkoarvon eron mustan ja valkoisen välillä. Esikatselu toimii siis hyvin 4-väritulosteelle, jonka dynamiikka, siis vaaleimman ja tummimman kohdan densiteettien ero on noin 1,6, mikä vastaa juuri noin 5,3 aukkoarvon eroa. Valkoisen päällystetyn kiiltävän paperin densiteetti on noin 0,1.

Yksiväritulostetta ajatellen esikatselukuva antaa siis liian hyvän tuloksen. Mutta kun vähän "huijaan" ja käytänkin päällystämätöntä paperia profiilina (Uncoated Fogra29), niin esikatselun sävyala supistuukin noin neljään aukkoarvoon, mikä sopii hyvin kirjan kuvien sävyalan kanssa. Kun viimeistelen kuvan esikatselutilan ollessa päällä voin aika hyvin päätellä, millaiselta kuva tulee näyttämään painettuna. OIkeanpuoleisin kuva vastaa siis yhdellä painovärillä tehtyä mv-kuvaa ja tietysti taas suhteessa kahteen muuhun. Miltä painokuva "ihan oikeasti näyttää", sehän riippuu valaistuksesta. Kirkaassa valossa vaaleammalta ja vähässä valossa tummemmalta. Sen sijaan kuvan sävyala ei riipu valaistuksen voimakkuudesta.

Oikealla harmaasävykuvan valkoinen ja musta suhteessa kuvaruutukuvaan, kun profiili on Uncoated Fogra29 ja kuvaruutu on muutenkin säädetty. Esimerkiksi minulla kuvaruudun kontrasti kuvankäsittelyssä on 100:1, kun se pelikoneissa on tyypillesesti säädetty suhteeseen 1000:1. Sellaisella näytöllä kuvankäsittely painokuvan tarpeita ajatellen on täysin mahdotonta.

Vielä on olemassa yksi keino (eikä se ole edes viimeinen). Minulla on tavallinen laserprintteri, jonka tulostusjälki kiiltävälle päällystetylle paperille oli mikroskooppikuvassa. Kun tulostan kirjan pdf-tiedostosta sillä, niin kuvien sävyt on lähes identtiset kirjan kuvien kanssa. Vasemmalla laser-printterin tuloste, oikealla vastaava sivu kirjassa.

Voilá. Voin siis otta tarkistusvedoksia omalla laserilla ja katsoa sävyt kuntoon sillä tarkkuudella, mitä tämän projektin kuvilta voi ylipäänsä vaatia. Koko ajanhan on syytä pitää mielessä, että nyt ei olla tekemässä taidepainatusta, vaan kirjaa, jossa on suhteellisen hyvälaatuisia valokuvia aika rajalliseen sävyalaan puristettuina.

Tässä olen kertonut, miten minä olen toiminut näissä reunaehdoissa. Jollain voi olla toisenlaiset menetelmät käytössään. Niistäkin olisi ihan mielenkiintoista kuulla.

Tein juuri kirjan, jonka kuvitus koostui pelkästään harmaasävykuvista. Kuvia käsitellessäni ja niitä painovalmiiseen PDF-tiedostoon ladatessani jouduin pohtimaan myös käsitettä mustan pisteen kasvu.

Perusperiaate on hyvin yksinkertainen. Kun painoväri leviää hieman painoalustalla, niin tietyn kokoiseksi tarkoitetusta pisteestä tuleekin hieman suurempi. Kasvu ilmaistaan prosentteina ja se on suurimmillaan keskisävyillä eli noin 50 %:n peiton alueella.

Mitattu mustan pisteen kasvu on tässä noin 15%. Vihreä alue kuvaa pisteen kasvun keskihajontaa kunkin prosentuaalisen peiton kohdalla. Kasvu on suurinta noin 50 %:n peiton alueella ja pienenee sekä vaaleata päätä (K = 0 %) että tummaa päätä (K = 100 %)kohti mentäessä.

Jos kuvan sävyjakuma on yläkuvan kaltainen kuvaruudulla, niin paperille painettuna se olisi alakuvan kaltainen.

Tilanne havainnollistettuna vielä harmaakiilan avulla. Ylempänä sävyjakauma kuvaruudulla, alempana saman kuvan sävyjakauma, kun se painetaan paperille. Keskisävyt tummenevat pisteen kasvun johdosta eniten.

Ongelman ratkaisu on periaatteessa helppo. Pienennetään pistekokoa sopivasti, niin saadaan painettuna sellainen sävyjakauma kuin toivotaan. Kun kuva kuvaruudulla näyttää etenkin keskisävyjen suhteen jo liian vaalealta, niin se tulostuu paperille mustan pisteen kasvun johdosta toivotun sävyisenä.

Sama vielä harmaakiilan avulla havainnollistettuna.

Vaikuttaa helpolta kuin heinänteko. Sitä se ei kuitenkaan aina ole. Koitan selvittää asiaa niin, kuin minä olen sen ymmärtänyt ja kokenut. Voin olla jossain kohtaa väärässä tai ihan kokonaan metsässä. Osaavammat tai ainakin sellaisiksi itsensä kuvittelevat saavat vapaasti korjata.

Photoshopissa Working Space tarkoittaa sitä väriavaruutta, missä kuvaa kuvaruudulla käsitellään. Harmaasävykuvissahan ei ole väriä, joten niissä tämä työskentlyavaruus on 15% pisteen kasvu. Miten se otetaan kuvassa huomioon, sitä en suoraan sanoen tiedä. En löytänyt siihen vastausta netistä ahkerallakaan hakemisella. Sen sijaan useita kanssani yhtä sormi suussa olevia.

Näin kuitenkin kuvan tallensin. Kodassa Color siihen löydään ikään kuin leima päälle, että tämä tiedosto sisältää 15% mustan pisteen kasvun profiilin. Jos kuva jostain syystä painettaisiinkin vaikka huokoiselle sanomalehtipaperille, niin sen pisteen kasvun prosenttiluku pitäisi muuttaa 30:ksi.

Uusi profiili tehdään joko Assign profile, jolloin kuvan pikseleiden arvot eivät muutu. Kuvaa tallennettaessa tietysti laitetaan ruksi kohtaan, jossa kerrotaan painettaessa huomioon otettava pisteen kasvu.

Toinen vaihtoehto on konvertoida kuva niin, että kuvan pikseleiden arvot muuttuvat pisteenkasvun edellyttämällä tavalla. Nyt ei tietenkään laiteta ruksia profiilin kohtaan, koska silloin pisteen kasvu otettaisiin huomioon kaksi kertaa ja kuvasta tulisi aivan liian vaalea.

Suoraan sanoen en tiedä lainkaan, onko tässä yhteydessä konvertointimenetelmästä mitään iloa. Nyt ollaan 30% pisteenkasvun vankeja eikä tiedostossa ole edes tietoa pisteenkasvusta.

Käytän siis kuvaa jossa profiili on leimana kuvassa (embed) ja vien sen InDesign taitto-ohjelmaan, koska taitan itse kirjan. Kiusallista kyllä InDesignissa ei ole lainkaan harmaasävy-väritilaa. En tiedä miksei. Joten käytän Europe prepess 3 asetuksia siten, että puutteista kysellään.

Ylempänä kuva InDesignin taittosivulla ja alempana siihen suhteutettuna, millaiselta se näyttää ohjelman simuloidessa painokuvaa. Painokuva on harmaampi ja vähemmän sävyjä sisältävä kuin kuvaruutukuva. Nyt minulla on kuitenkin jonkinlainen näköhavainto siitä, miltä kuva tulee kirjassa näyttämään (tosin juuri tätä kuvaa ei kirjassa ole).

Tämän jälkeen exporttaan tiedoston PDF-muotoon. Koska kirja painetaan pelkällä mustalla, niin nyt CMYK-muodossa oleva PDF pitää kääntää vielä harmaasävyksi Acrobatilla. Minulla on sen verran vanha versio InDesignista, että tämä konversio ei ole siinä mahdollista. Koepainoksessa tämä viimeinen vaihe jäi tekemättä ja tulos on osin sutta ja sekundaa.

Aika paljon teknisiä seikkoja pitää hallita, vaikka kyseessä on "vain" harmaasävyisen kirjan kuvittaminen. En ole ollenkaan varma, että olen osannut tehdä kaiken niin kuin pitää. Toisen painoksen pitäisi olla viikon päästä kotiin kuljetettuna. Odotan tulosta jännityksellä enkä ole lainkaan varma onnistumisesta.

Palataan teemaan, kunhan olen saanut kirjan käsiini.

Aloitan uuden Orivesi-projektin, jossa tarkoitukseni on tehdä hiirellä liikuteltavia ennen-jälkeen-liukukuvia Orivedeltä. Otan mielelläni vastaan digitoituja vanhoja valokuvia eri puolilta Orivettä. Digikameralla otetut reprokuvat käyvät hyvin. Käyn sitten kuvaamassa kyseisen paikan suunnilleen samana vuodenaikana nykyisessä tilassaan. Kuvia voi lähetellä minulle osoitteella timo.suvanto@kolumbus.fi

Aloituskuvana vanha kartoitusvalokuva sodan ajalta, luultavasti vuodelta 1940 (tarkistavan vielä) ja vertailukuvana Google-Mapsin tuorein kuva. Kuvien perspektiivit ovat hieman erilaiset, josta syystä kiintopisteitä ei ainakaan minun taidoillani saatu joka kohdassa ihan päällekkäin. Hyviä kiintopisteitä ovat jotkut tiet, etenkin rautatie, Opiston tekolampi ja Suojan urheilukenttö. Kuvasta käy kuitenkin hyvin ilmi sekä asutuksen että tieverkon leviäminen Orivedellä 76 vuoden aikana.

Miksi päivien piteneminen kiihtyy?

Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen

Kuvajournalismi 2015-kilpailu

Vuoden 1956 lehtikuvaehdokas

Oriveden valokuvakursseilta 80-luvulta jäi yksi Matti J Kalevan kommentti erityisesti mieleen. Ehkä siksi, että sen kuuli aika usein. Se kuului suunnillen näin: "Välillä valokuvauksen suojelusenkeli ottaa kuvaajan hellään syleilyynsä".

Tuli vielä mieleen, että kun itse vietin pari vuotta 70-luvun Moskovassa, niin miehet kulkivat hyvin yleisesti käsikoukkua keskenään kuten kuvan kaksi keskellä olevaa poikaa. Mikä mahtaa olla tilanne nyt Putinin Venäjällä?

Köyhän miehen densitometriaa

Haittaako, jos jää vähän ali?

ETTR - ETTL

Kansanhiihtoa sävykkäästi

"Digikuva - myynti, osto & käyttöoikeus".

Köyhän miehen densitometriaa, osa II

Älä allekirjoita sitä, minkä sisältöä et ymmärrä, osa II

Sopimus tekijänoikeuden luovutuksesta

Vanhojen valokuvien tekijänoikeudesta

Kielipuoli aitosuomi

Guggenheim vs. pakkoruotsi

Praktisk svenska i praktiken

Liian iso ollakseen totta

Kirjan kuvia säätämässä

Mustan pisteen kasvu

Article 0

Orivesi ennen ja nyt