Timon poikkitiedepalsta (Interdisciplinary Science by Timo)

Poikkitieteilijä tiedetoimittajan roolissa lähdössä tekemään tutkivaa journalismia. Miksi Lidlin kastikkeessa oleva Orlando-merkkinen koiranruoka ei kelpaa meidän Emmalle, mutta patee-tyyppiset kelpaavat. Jos saksalaisen liikkeen natsivartijat tulevat mussuttamaan jotain, vedän hatusta pressikortin pöytään ja hihasta YK:n ihmisoikeuksien julistuksen.

Ylen toimittajat olivat joutuneet kaltoin kohdelluiksi kauppakeskuksessa. Siitähän he eivät tykänneet ja asiasta lähtikin kiivas keskustelu sosiaalisessa mediassa.

Kovin on tutun oloista tämä keskustelu. Päällimmäisenä silmiin pistää monista kommenteista läpipaistava asenne: "Minä määrittelen itse julkisen paikan rajat ja kuvaan siellä sanoivat fasistivarijat mitä vaan".

Kun kauppaan mennään kuvauskaluston kanssa pressikortti ja journalistiliiton ultimaatumi edellä, niin varmaan tulee sanomista, eikä se ole "tervetuloa". Riitelyssä harvoin on vain yksi osapuoli (tosin tunnen kyllä monia, joilta sekin onnistuu). Valokuvaajan ammatti on ihmissuhdeammatti. Toisen osapuolen näkökulman ymmärtäminen ja huomioiminen on tällaisen ammatin harrastamisen keskeisimpiä taitoa.

Laki on monessa suhteessa siinä mielessä ristiriitainen, että siinä on vastakkaisiin päämääriin tähtääviä pykäliä. Esimerkiksi sananvapaus ja yksityisyyden suoja. Vastaavasti julkisilla paikoilla on vapaa liikkumisoikeus, mutta toisaalta esimerkiksi kaupat saavat valita asiakkaansa, kunhan se ei tapahdu etnisin eikä vastaavin syrjivin perustein. Esimerkiksi kauppiaalla tilan haltijana on minusta aivan oikeutettu oikeus määrätä, että kaupassa ei saa käyttäytyä häiritsevästi.

Nyt tullaan tietysti mielenkiintoiseen linjanvetoon. Mikä on häiritsevää käyttäytymistä? Kuka sen määrittelee? Kauppias, muut asiakkaat, kaupassa kuvaava valokuvaaja vai jokin virallinen normi? Häiritsevä käyttäytyminen kun on kuin kauneus, se on katsojan silmissä tai ehkä korvien välissä. Piereskely ruokapöydässä on jollekin normikäytöstä, joku nirppanokka voi pitää sitä ainakin ruokahalua vähentävänä. Vähän vulgaaristi rautalangasta väännetty, myönnän, mutta asia lienee tullut selväksi.

Kyllä minusta tämän asian päättää yksiselitteisesti kauppias. Jos hän on sitä mieltä, että valokuvaus hänen liikkeessään on häiritsevää, niin se on. Itse asiassa minäkään en asiakkaana olisi hirveän mielissäni, jos uutispätkässä haastattelun taustalla näkyisi, kuinka ostan kassalta paketin kortsuja.

Julkisen paikan raja on myös aika liukuva. Kun astutaan kadulta kauppakeskuksen aulaan, mennään siellä olevaan vaateliikkeeseen ja lopulta sovituskoppiin, niin julkisuus tietyllä tavalla kutistuu koko ajan muuttuen lopulta täysin kuvauskieltoiseksi tilaksi. Saa sovituskopissa toki selfien ottaa ja laittaa rintsikkakuvan vaikka saman tien kotona odottavalle raadille arviotavaksi.

Myös kauppaliikkeen koolla on merkitystä, vaikka lakitekstissä ei siitä mitään mainintaa olekaan. On ihan eri asia ottaa valokuva tuosta noin lupia kyselemättä Stokkalla tai pienessä kivijalkaputiikissa.

Voi myös kysyä, mikä into valokuvaajalla on ängetä kauppaan kuvaamaan lupaa kysymättä? Sen ymmärrän, jos kaupassa on jotain epäilyttävää, vaikka myyntipäivän ylittäneitä tuotteita myynnissä. Silloinhan toimitaan juuri kuten lehdistön pitää toimia, vallan vahtikoirina. Toisaalta ei pressikortti hatun reunanauhan alla minun ymmärtääkseni anna mitään erivapauksia sen haltijalle. Pressikortin saa aika helposti, minullakin on sellainen. Se on käyntikortti toiselle osapuolelle siitä, millä asioilla ollaan, ei sen enempää. Toinen osapuoli, kuten kauppias saa suhtautua siihen miten haluaa. Vaikka haistattaa pitkät.

Tässä keskustelussa tuppaa menemään helposti puurot ja vellit sekaisin. Oikeastaan kaksi perustavaa oikeutta, molemmat perustuslaista johdettuja, ei siellä suoranaisesti lakitekstinä olevia. Lakikirjaa yhdestä kohtaa tavaamalla kun suurin osa juridista asioista ei aukene. Journalistilehdessä on aika hyvät ohjeet.

1. Julkisessa tilassa saa kuvata ilman lupaa. Kauppa on julkinen tila. Kaupassa saa siis kuvata ilman lupaa.

2. Liikkeenharjoittajalla on oikeus valita asiakkaansa, kunhan se ei tapahdu etnisin yms. vastaavin perustein.

3. Näin ollen liikkeenharjoittava voi pyytää liikkeessä valokuvaavaa poistumaan liikkeestä, jos hän kokee valokuvauksen häiritsevän liiketoimintaa ja koska tilan haltijana hänellä on siihen oikeus. Itse valokuvaamista julkisessa tilassa hänellä ei ole oikeutta kieltää. Eikoisesti ei oikeutta vaatia filmiä/muistikorttia tyhjennettäväksi, kameran takavarikoinnista puhumattakaan.

4. Jos kuvaaja ei välitä poistumiskehoituksesta, niin kauppias voi pyytää virkavaltaa poistamaan kuvaajan. Itse hänellä ei ole oikeutta pelkästään valokuvaamisen takia käydä käsiksi oikeuksiaan penäävään kuvaajaan. Kauppakeskusten vartijat ovat tässä jossain kauppiaan ja virkavallan välisessä asemassa, heidän valtuuksiaan en tunne sen tarkemmin. Ei ole tullut tarvetta, kun olen ymmärtänyt pyytää luvan kaupassa kuvatessani.

Näin siis asiaa juridisesti ajatellen. Kun elämä ei ole mitään Law and Order lakisarjaa, niin arjen realiteettien mukaan sitä on elettävä eikä lakipykälien pilkunviilausten mukaan. Ilman erityisen perusteltua tarvetta ei pitäisi olla mitään syytä mennä kauppaliikkeeseen kuvaamaan ilman lupaa, vaikka kuvaaminen sinänsä ilman lupaa ei juridisesti ole kiellettyä.

Ajatelkaa itseänne kauppiaan asemassa. Jos teidän valokuvausliikkeeseenne (vielä vähän aikaa sitten monet valokuvaajat pitivät myös fotomyymälää) tulisi kadulta mies kamera kaulassa ja alkaisi räpsiä kuvia ympäriinsä, niin tuskin kommenttinne olisi: "Kuvaa vaan ihan rauhassa mitä haluat. Meillä on tässä kyllä oma kuvaus kesken, mutta älä anna sen häiritä." Ihan riippumatta siitä, onko toisella pressikortti hatussa vai näyttääkö hän enempi satunnaiselta matkailijalta.

Jos minulla olisi kauppaliike ja joku pöllähtäisi sinne kameran kanssa kuvia ottamaan ilman mitään etukäteiskontaktia, niin kyllä minä ajattelisin, että mitä vittua (anteeksi vulgaari ilmaisu, mutta juuri niin minä ajattelisin). Miksi tuo tulee tänne ilman lupaa kysymättä? Varmaan ei mitkään mukavat ajatukset mielessä. Missähän mediassa minun liikkeeni on maassa potkittavana kuin Hesburgerin makkaraperunat?

Kysymys on myös yleisimmistä mielikuvista. Jos yleisön keskuuteen leviää sellainen käsitys, että valokuvaajat kuvaavat missä laki sen vain mitenkään sallii ja antavat piu paut esim. liikkeenharjoittajien toiveille olla kuvaamatta, niin ei se ole hirveän hyvää good williä alalle.

Tähän on turha väittää vastaan sillä, että eihän me sitä tarkoiteta. Käsitykset asioiden todellisesta laidasta elävät julkisuudessa ihan omaa elämäänsä eikä sen kohteilla ole yleensä mitään mahdollisuutta vaikuttaa suuren yleisön käsityksiin siitä. Hesburgerin makkaraperunat ja muutamat muut lehdissä alunperin pikku juttuina olleet ja täysin lapasesta lähteneet tapaukset ovat hyviä esimerkkejä tästä.

Tutkivan journalismin riemuvoitto. Orlandon violettikantinen Paloja kastikkeessa mömmö ei kelpaa muillekaan koirille. Miten muuten voisi olla selitettävissä, että lähes pelkästään sitä on jäljellä. Alunperin pakkauksessa on yhtä paljon kaikkia kolmea sorttia.

Emma syö kahta muuta himokkaasti, mutta violettikantista vain pitkin hampain. Viimeksi se oksensi syömänsä.

ps. En kysynyt lupaa kuvaukseen, mutta tämä onkin tutkivaa journalismia, vallan vahtikoirana olemista. Saumatonta tiimityötä. Minä kuvaan, vahtikoira Emma tutkii pakkausten sisällöt.

Vallan vahtikoira tutkivan journalismin uuvuttamana.

Arjalaisen rodunjalostuksen ihanneominaisuudet. Vaalea kuin Hitler, hetero kuin Röhm, pitkä kuin Goebbels ja solakka kuin Göring. Luonnonvalinta ei ehkä olisi tuottanut juuri tällaisia yksilöitä.

Stanfordin yliopiston patologian professori Gerald Crabtreeon sitä mieltä, että ihmiskunnan älykkyys heikkenee geneettisesti. Minä olen ihan mutu-pohjalta samaa mieltä yleisemmälläkin tasolla. Ihmiskunta rappeutuu geneettisesti.

Tämä onkin niitä harvoja asioita, joissa olen samaa mieltä kreationisti Pekka Reinikaisen kanssa. Ainoa, missä näkemyksemme eroavat, on rappeutumisen syy. Pekan mielestä ihmiskunnan geneettinen rappeutuminen johtuu syntiinlankeemuksesta, minä taas pidän siihen syynä luonnonvalinnan tehottomuutta ihmisen kohdalla.

Nykyisen evoluutioteorian keskeisiä kulmakiviä ovat geneettinen muuntelu ja luonnonvalinta. Näistä luonnonvalinta näyttää ihmisen silmin usein julmalta ja säälimättömältä. Heikot sortuu elontiellä, jätkät sen kun porskuttaa.

Luonnonvalinta joutui hellittämään otettaan ihmislajin osalta pikkuhiljaa sivilisaatioiden kehittyessä. Heikot yksilöt eivät välttämättä karsiutuneetkaan sään, tautien ja petojen kynsissä. Tällä hetkellä luonnonvalinnan merkitys ihmiskunnan tuleville sukupolville periytyvissä geeneissä lienee hyvin vähäistä, ainakin jos sitä verrataan aikaan muutama tuhat vuotta taaksepäin. Ihmiskunnan väestön räjähdysmäinen kasvu on yksi epäsuora todiste tästä. Luonnonvalinta ei tällä hetkellä rajoita sitä käytännössä lainkaan. Pelolla odotan aikaa, jolloin kasvun rajat tulevat vastaan kuin sopulipopulaatioille Lapissa. Mitä silloin tapahtuu? Se ei välttämättä tapahdu minun aikanani, mutta lapsenlapseni tulevat sen jo näkemään ja kokemaan. Näin uskon.

Kun minä olin 10-vuotias vuonna 1960, niin maapallolla oli 3 miljardia ihmistä. Pojantyttäreni on nyt saman ikäinen ja maapallon väkiluku on yli 7 miljardia. Ei tarvitse olla hirveän hyvä oraakkeli, kun ymmärtää, että näin ei voi jatkua. Miten voi jatkua, se onkin jo paljon vaikeampi kysymys vastattavaksi.

Geneettistä rappeutumista populaatiossa ei aiheuta ainoastaan luonnonvalinnan puute, vaan myös huonojen geenien kasautuminen. Tätä tapahtuu erityisesti sisäsiittoisuudessa. Hyvinä esimerkkeinä rappeutumisesta ovat kuninkaalliset suvut, joissa puolison valinnan keskeinen kriteeri oli pitkään: "Mitä serkumpi, sen herkumpi". Eläinkunnassa pienillä eristetyillä populaatioilla on ollut samoja ongelmia. Ngorongoron kraateerin leijonat ovat olleet sukupuuton partaalla useaankin kertaan juuri tästä syystä.

Monilla eristetyissä oloissa elävillä ihmisheimoilla on ollut nykymaailman uskonnollisten moralistien mielestä vastenmielinen tapa, jossa kylään tulleelle kulkumiehelle tarjottiin perheen tyttäriä ja emäntääkin petikaveriksi. Sen on täytynyt johtua pelkästään siitä, että aikojen kuluessa oltiin huomattu liian pitkään jatkuneen sisäsiittoisuuden tuottavan huonompia jälkeläisiä kuin mitä kulkumiesten siittämistä syntyi.

Jos nyt jotain geneettistä lohtua pitäisi löytää tämän hetkisestä maailman menosta, niin varmaan se olisi juuri globalisaatio. Aviopuolisoa ei löydetä enää pääsääntöisesti oman kylän asukeista, vaan sellainen saattaa löytyä hyvinkin kaukaa ja ihan eri rodusta. Tämän täytyy ainakin osittain kompensoida luonnonvalinnan puutetta.

Jollekin saattaa tulla mieleen ihmisen rodunjalostusoppi ja sen natsit sen eturivin soveltajina. Sekö olisi ihmiskunnan geneettinen pelastus? Ei varmaan, sillä siinähän ei luonnonvalinta toiminut millään tavalla ja geneettinen diversiteetti oli vähäistä, kun vaalittiin puhdasta arjalaista rotua. Pikemminkin kyseessä oli koti- ja tuotantoeläinten jalostukseen rinnastettava hanke. Jalostetut eläinrodut ei joudu luonnon- vaan ihmisenvalinnan kohteiksi. Suurin osa ihmisen jalostamista koiraroduistakin kuolisi varmaan aika nopeasti, viimeistään nälkään, jos ne joutuisivat elämään luonnossa omin avuin eikä kukaan täyttäisi niiden ruokakuppia.

Mitä voitaisiin tehdä? Minun mielestäni ei oikeastaan yhtään mitään. Tietenkin voitaisiin sotimalla palauttaa maapallon infrastruktuuri kivikauden tasolle, jotta luonnonvalinta alkaisi taas purra, mutta se ei tunnu minusta oikein hyvältä ratkaisulta. Itse asiassa olemme todistamassa sisältä päin suurta biologista koetta. Miten eläinlajille käy geneettisesti ja ihan muutenkin, kun evoluution luonnonvalinta on minimissään. Prosessi on yhden ihmisen, mutta ei välttämättä koko ihmiskunnan mittakaavassa hidas. Ken elää, se tulee näkemään. Pitääkö näkemästään, on sitten toinen asia.

ps. 30.9.2014

Eräs tuttavani, joka uskoo Raamatun olevan enempi vähempi kirjaimellisesti totta, mutta biologian oppikirjojen ainakin evoluution osalta silkkaa potaskaa, penäsi Facebookissa minulta todisteita evoluution puolesta. Kun en ollut tähän kovin innokas, niin hän epäili minun yrittävän luikerrella muille poluille. Näin vastasin hänelle, kun kehotin siirtämään keskustelun tänne poikkitieteelliselle foorumille. Se kun sopii minusta paljon paremmin tänne kuin Facebookiin. Keskustelua, jopa debattia vastaan minulla ei ole mitään. Jankkaamista en sen sijaan jaksa edes alkua pidemmälle.

"En varsinaisesti yritä luikerrella keskustelua karkuun. On vain syitä, joiden takia en viitsi ruveta asiasta vääntämään.

1. En ole biologi, mutta kaikki lukemani ja kokemani todistaa minulle siitä, että evoluutioteoria on suurissa linjoissaan pätevä. On kokonaan eri asia, että monet evoluution mekanismiin liittyvät yksityiskohdat ovat vielä arvoituksia. Niiden arvoituksellisuus ei kumoa evoluutiota, vaan asettaa sille uusia haasteita. Elämän alku maapallolla on nykyisen näkemyksen mukaan tapahtunut noin 4 miljardia vuotta sitten. Se on käsittämättömän pitkä aika ja on aika ymmärrettävää, että kehityksen jokaista välivaihetta ei ole vielä pystytty selvittämään. Monet jäävät varmaan ikuisiksi arvoituksiksi.

2. Suomessa on minun ymmärtääkseni kaksi henkilöä, joilla on edes jotenkin sellainen koulutus, että sen perusteella voisi arvioida evoluutioon liittyviä tieteellisiä aspekteja ja jotka ovat jyrkästi evoluutioteoriaa vastaan. Pekka Reinikainen ja Matti Leisola. Molemmat ovat vakaumuksellisia kristittyjä. Koska heidän kreationistiset näkemyksensä eroavat niin voimakkaasti lähes koko muun alan tiedeyhteisön näkemyksistä, niin en voi nähdä kuin kaksi selitystä tähän. Joko he ovat niin Jumalan viisauden valaisemia, että näkevät paljon syvemmälle kuin muut tai sitten he katsovat asioita uskonnon niin pahasti vääristävien silmälasien lävitse, että niillä ei näe juuri muuta kuin lukea Raamattua. Minä pidän jälkimmäistä todennäköisempänä.

3. FB ei ole minun mielestäni luonteva foorumi käydä edes poikkitieteellistä keskustelua. Siksi haastankin keskustelun poikkitieteelliselle palstalleni. Sinne se sopii valokuvausjuttujen lomaan.

4. Kuten sanoin, en ole biologi eikä minulla ole omaan tieteelliseen kompetenssiini liittyen todisteita evoluution puolesta. Joten turvaudun alla olevaan. Vastaava lyhyempi versio löytyy suomeksi. Jos vastaväittäjä pitää näitä tarinoina ja Raamatun jakeita maailman ja elämän synnystä kiveen hakattuina totuuksina, niin olemme niin kaukana toisistamme, että keskustelu aiheesta on Donneria lainaten kuurosokeiden kinastelua. Haaste on kuitenkin otettu vastaan ja todisteita evoluution puolesta lyöty pöytään."

Tuli käytyä Turuus. Kirjamessuilla. Tässä enemmän poikkitieteellinen kuin analyyttinen valokuvakertomus matkalta.

Hain Oulunkylästä kaverin kyytiin kartturiksi ja seurustelu-upseeriksi. Matka alkoi lupaavasti. Auton mittarikin lupasi, että selviäisimme Turkuun asti tankkaamatta.

Volvon mittarin lukemiin ei nähtävästi voi luottaa. Jo ennen Turun moottoritietä aloin kinata kartturin kanssa parhaimman reitin valinnasta. Äänet reitistä jakautuivat: Minä 1; kartturi ja navigaattori 2. Ajoin hampaita kiristellen demokraattisesti valittua reittiä, paluumatkalla kaveri sai ajaa.

Kahvi- ja pissatauko moneen otteeseen haukutuilla ABC-asemalla. Huomioni kiinnittyi vessan pisuaarien siisteyteen ja riittävään lukumäärään. Ihmisten kuvaaminen intiimeissä tiloissa ilman lupaa ei ole sallittua, mutta kielto ei koske inteemejä tiloja sinänsä. Varmaan siellä saa selfienkin ottaa, ainakin jos on sinut itsensä kanssa.

Kamera kaulassa yleiseen vessaan meno voi joistakin tuntua omituiselta. Siksi tämä kuva on otettu kännykän kameralla. Tavanomaisen dokumentoivan kuvan ottaa 50 euron kännykän kameralla siinä kuin tonnien järkkärillä. Kännykällä kuvia räpsittäessä ihmiset eivät yleensä kiinnitä edes mitään huomiota asiaan. Ainakin, jos kuvataan neutraalimmassa ympäristössä kuin pisuaarien rivistössä.

Messujen yhteydessä oli näköjään Sitikan 2CV:n kokoontumisajo. Kaverin pupillit laajenivat tämän näyn edessä.

Turkulaisen identiteetin alennustila. Turun jäähalli, Tepsin kotikenttä on nykyään HK (Helsingin kauppiaat) Areena. Tepsin maalilaulukin "Hunajata, hunajata, hunajata mulle..." pitäisi sanoittaa uudestaan. "HK:n sinistä, HK:n sinistä,HK:n sinistä mulle..."

Kielletyt käskyt!

Savuttava ihminen, Homo Smokensis. Suljettava häkkiin vaarallisuutensa vuoksi.

Liikeidea se on tämäkin. Saattoi ostaa syntymäpäivänsä mukaisen sanomalehden. Kysyin myyjältä, että pitääkö henkkarilla todistaa. Ei kuulemma tarvinnut, saa ostaa lahjaksikin tai ihan muuten vaan.

Uusi Aura oli turkulainen päivälehti, Kokoomuksen äänenkannattaja. Jonkinlainen Uuden Suomen turkulainen versio siis. Kuvan satunnaisen numeron etusivun uutisen otsikointi kertoo aika hyvin lehden linjan. Lehti tuli meille kotiin Orivedelle aina lehden konkurssiin menoon vuonna 1964 asti. Itse luin siihen aikaan lehdestä lähinnä sarjakuvat ja urheilu-uutiset. Tepsin pärjääminen niin jääkiekossa kuin jalkapallossakin oli lehdessä hyvin domumentoitu.

Ihmettelin jälkeenpäin lehden tuloa meille, vanhempani kun olivat enemmän liberaaleja kuin oikeistolaisia poliittiselta kannaltaan. Tosin politiikkaa ei meillä kotona juuri puhuttu, ei ainakaan lasten kuulleen. Nähtävästi turkulainen näkökulma oli tärkeämpi syy lehden tilaamiseen kuin poliittinen näkökanta.

Minun syntymäpäiväni lehden numeroa ei löytynyt. Myyjälle ihan vain vinkiksi, että pelkkä vuoden mukaan järjesteäminen ei riitä. Jos numerot vuoden sisällä on täysin sekaisin, niin etsijän into loppuu helposti ennen aikojaan.

Minulle ei oikein selvinnyt, mikä yhteys oli kirjoilla ja Heurekan Heko Montosen vetämällä Pop-up Heureka – liikkuva tiedeshow -esityksellä. Vaan onko välii? Yleisöllä, varsinkin nuoremmalla, oli välillä kirjaimellisesti hämmästyksen sormi kummastuksen suussa. Kyl määki Turuus näin, kuinka vaahtokarkki kutistuu kuin – no vaikka pyy maailmanlopun edellä.

Historioitsija Teemu Keskisarja on lapsuuden tuttavani. Siis Teemun lapsuuden. Pelasin Teemua vastaan shakkia noin 25 vuotta sitten kerran tai kaksi, en enää tarkkaan muista. Lopputulokset muistan. Pataan tuli aika pahasti.

Teemu kertoo sotahistoriallisesta kirjastaan Tolvajärven jälkeen. Kuulijakunta on aika silmiinpistävästävän miesvoittoinen. Hiusten määrästä ja harmausasteesta päätellen ei ihan märkäkorvaistakaan.

Kirjailija ei ole enää pelkästään kammiossaan nyhertävä erakko, joka antaa vain kirjojensa puhua. Kirjailija itse on selvästi osa markkinointikoneistoa. Esiintymistaitoisimmille on kysyntää, kuten Heurekan tapahtumapäällikölle Paula Havasteelle. Ylempänä "leikkimielinen" tietokirjaraati, alempana sohvalla kirjan "Suomalaisia tieteen huipulla" toimittajatroikka.

Kävin noin puolessa kymmenessä esiintymistilaisuudessa. Paitsi että esiintyvät kirjailijat olivat minusta hyvin sanavalmiita, niin heillä oli myös sanottavaa. Kerta kaikkiaan mukavia tieto- ja tunnelmapläyksiä toinen toisensa perään. Mittakin oli just sopiva, yleensä 20 minuuttia.

Tällaiset jäivät käteen näiltä messuilta. Aika maltillista siis. Teemun kirja tulikin luettua melkein kokonaan jo eka iltana. Meret vaikuttaa mielenkiintoiselta tietoteokselta, kuten Ursan kirjat yleensäkin. Palaan sen poikkitieteelliseen arvioon, kunhan olen saanut luettua kirjan ensin. Ajattelin kuitenkin pitäytä perinteisessä järjestyksessä, toisin kuin vaikka Elonkehän päätoimittaja (tosin sittemmin erotettu) Jouko Kämäräinen Kari Enqvistin tuotantoa arvioidessaan.

Nimmari kirjassa nostaa sen divariarvoa. Ei paljon, mutta kaikki on kotiinpäin. Vinkki. Älä pyydä omistuskirjoitusta, ellet ole itse tunnetumpi kuin tekijä. Omistuskirjoitus laskee kirjan divariarvoa. Teemulle vinkki. Jos nimikirjoitus on yhtä surkea kuin minulla, niin sitä kannattaa vähän kehittää. Omistuskirjoitus on osa kirjan markkinointia.

Tämä nimmari on melkein kuin minun kynästäni. Niin käsialan kuin jopa nimen sisällön suhteen.

Ostaisitko nimmarilla varustetun kirjan kirjailijalta, jonka nimikirjoitus on tätä tasoa? Minä en ainakaan ostaisi. Onneksi minun ei itse tarvitse, kun kustantajilla on tapana jakaa kirjailijoille vapaakappaleita.

Pohdiskelen aina välillä, mikä motiivi minulla on kirjoitella ja kuvittaa tätä blogia. Yhden jutun kirjoittaminen ja kuvien kanssa sählääminen vie aikaa tyypillisesti 2-3 tuntia, mutta eläkeläisenä minun ei tarvitse laskeskella tuntieni määrää, korkeintaan alkaa pikku hiljaa tajuamaan niin määrän rajallisuuden.

Rahaa näistä ei tule sentin senttiä, mutta eipä toisaalta näistä ole juuri kulujakaan. Mainoksiin en suostu. Ensinnäkin haluan säilyttää täydellisen riippumattomuuden ja toiseksi mainostajien kiinnostus tällaiseen marginaaliseen blogiin on hyvin rajallista, lähinnä olematonta.

Enempi vähempi uskollisia lukijoita minulla on tilastotiedoista päätellen noin 200. Ei paljon, mutta yhteen tilaan laitettuna ei ihan hirveän pieni määräkään. Jos oletaan, että tähän blogiin voi eksyä kerran vahingossa, mutta ei enää kahdesti, niin enempi vähempi harkiten blogissa on käymyt pyörein luvuin tuhat 3000 lukijaa ja he ovat lukeneet keskimäärin 50 eri bloggausta (550:stä). Erilaisiin muoti- ja sapuskablogeihin verrattuna pieniä lukuja, mutta lähestulkoon mr. Nobodyn kirjoittamina kaukana valtavirroista liruvana poikkitieteellisenä purona minusta ihan kunnioitettava saavutus. Riittää minulle.

Osan lukijoista tunnen somen ulkopuoleltakin, osa on fyysisinä henkilöinä minulle täysin tuntemattomia. Voin vain arvailla monien lukijoiden oikeaa nimeä, ulkonäköä, ikää, sukupuoltakin ja vaikka asuinpaikkaa. Ei se edes haittaa. Jos nämä minun aika poleemiset kirjoitelmani antavat ajattelemisen aihetta, joillekin jopa kommentoinnin, niin en tunne kirjoittavani tyhjyyteen.

Blogin pito on yksi harvoista asioista, joita voin kutsua harrastuksekseni. Vaikka kirjoitan ja kuvaan sitä siis osin itseni mielenvirkistykseksi. niin päämääräni on härnätä, ravistella, tuottaa hupia ja vähän harmiakin blogini lukijoille. Palautteesta ja lukijoiden määrästä päätellen olen siinä väliin jopa onnistunut.

Matti J. Kalevaa on kehuttu ja haukuttu moneksi, mutta harvemmin keskinkertaiseksi.

Ystäväni ja opettajani Matti J. Kaleva pitää blogia Matin mietteitä. Viimeksi otsikkona oli "Puoliväliin kulttuuriako?" Olen yleensä ollut Matin mietteiden ensimmäinen (ja monesti ainoa) kommentoija. Nyt jäin toiseksi, mutta siispä en ainoaksi.

Alla oleva teksti on siis minun kommenttini Matille hieman editoituna. Se on tietysti aika lailla ilmassa roikkuva ilman Matin tekstiin tutustumista.

"Luulen, että sitä itseään sisältävien pakettien vähäinen määrä Matille johtuu pääasiassa siitä, että hänen kirjoituksessan ollaan yleisellä tasolla ja huolellistakin huolellisemmin vältetään konkreettisten esimerkkien ja nimien mainitsemista. Jopa niin tarkkaan, että Pietilöiden suunnittelema sokkeliton Hervannan toimintakeskuskin on tekstissä "Tampereen yksi huomatuimpia uudehko julkinen rakennus". "Vain elämää" ja "Tanssii tähtien kanssa" ohjelmien mainitsemista (varmuuden vuoksi molemmat pienellä kirjaimella aloittaen) en vielä katso kissan nostamiseksi pöydälle.

Jokainen taaplaa tyylillään. Joku pitää saarnansa sisällön turvallisesti ylätasolla, toinen manaa koko seurakunnan helvettiin jokaisen seurakuntalaisen nimeltä mainiten. Tämä on tietenkin vertauskuvainnollinen ilmaisu, en tarkoita sillä yllä mainittuja henkilöitä kuten en ketään muitakaan. Jo pelkästään kirkkorauhan vuoksi (1)

Vaikka joudunkin joko googlaamaan tai muuten itse rakentamaan tekstistä puuttuvat konkreettiset esimerkit, niin en voisi olla enempää samaa mieltä Matin kanssa tässäkin asiassa. Eräs aikakautemme tunnusmerkkejä on keskinkertaisuuden nimittäminen huippuosaamiseksi, minkä yksi ilmentymä on tietysti keskinkertaisuuksien nouseminen huippuvirkoihin. Jyrki Fantastinen Katainen on tästä hyvä esimerkki. Pääsääntöisesti kaikki, jotka ovat Jyrkin maininnoissa saaneet eteensä ja välillä peräänsäkin adjektiivin fantastinen, ovat osoittautuneet joko varsin keskenkertaisiksi tai paljon sen alle. Alkaen Himasen 800.00 euroa maksaneista fantastisista sinisistä ajatuksista ja päätyen vaikka Jyrkin itsensä fantastiseen poistumiseen hallitusvastuusta takavasemmalle Brysseliin "grillattavaksi".

Itse olen kaikessa mahdollisessa korkeintaan keskinkertainen. Vaikka olen lievästi ylipainoinen, niin senkin ominaisuuden suhteen olen ikäisteni miesten joukossa tiukasti keskiarvossa. Olen eläkkeellä, mutta kun olen vielä työkuntoinen ja jopa -haluinen, niin olen itselleni sopivassa määrin työelämässä mukana. Itse asiassa olisin työllistetympi kuin koskaan aikaisemmin elämäni aikana, jos ottaisin jokaisen työtarjouksen vastaan.

Mistä se johtuu? Vaikka olen jäävi sanomaan, niin tuskin sitä kukaan muukaan tulee analysoimaan. Aika harvaa varmaan edes kiinnostaa. Minusta se johtuu siitä, että vaikka olen keskinkertainen, niin keskinkertaisellekin osaamiselle on kysyntää. Minun työni laatu ja tilaajien toivomukset sen laadusta kohtaavat kuten myös tilaajien minulle maksavat korvaukset kohtaavat minun hintapyyntöni. Se on aika yksinkertaista. En käy tässä sen enempää avaamaan työni hinta-laatu -suhdetta, koska se tekee jonkun kateelliseksi, toisen taas luultavasti vahingoniloiseksi. Sanotaan niin, että tulen työlläni ja eläkkeelläni toimeen, mikä johtuu kuitenkin suureksi osaksi siitä, että en ole erityisemmin tuhlaavainen luonne.

En myöskään tunne kokeneeni minkäänmoista ikärasismia tässä suhteessa edes näin reilusti yli kuusikymppisenä. Päinvastoin olen ollut havaitsevinani, että pitkän työuran tuoma kokemus on työn tilaajien suuresti arvostamaa. Minulle itselleni kokemus taas tarkoittaa sitä, että niissä töissä, jotka osaan (vaikka vain keskinkertaisesti), ei nokka kauaa tuhise. Joten aikaa jää sellaiseenkin harrastukseen kuin poikkitieteellisen blogin pitämiseen. Kuten lukijat varmaan jo tässä vaiheessa ymmärtävät, niin tämän pitkän saarnan päällimmäisin tarkoitus olikin houkutella lukijoita blogiini."

ps. Mikä siis näköjään onnistui, kuten varmaan huomaat.

----------------------------------------------------------------------------------

(1) Kirkkorauha oli germaaniseen oikeuskäsitykseen perustuva sopuisa olotila, joka tuli vallita kirkossa ja kirkkomaalla. Se sisältyi keskiajalla myös Ruotsin rauhanvalalakeihin (edsöre). Kirkkorauhan loukkaaminen oli rangaistava teko kuten muidenkin rauhanlakien rikkominen.

Vuoden 1734 lain rikoskaari (18 luku 4 §) sääti, että Joka vihoissaan survii tahi lykkii toista kirkossa jumalanpalveluksen aikana, sakotettakoon sata talaria. Jos se tapahtuu silloin kuin jumalanpalvelusta ei pidetä, taikka jos kirkossa jumalanpalveluksen aikana torutaan ja riidellään, olkoon sakko puolta vähempi. Jos se tehdään muualla, missä jumalanpalvelusta pidetään ja kansaa koossa on, olkoon sama laki. Rikoskaari (18:5) sääti, että Joka vihoissaan vetää veitsen tahi miekan toista vastaan taikka lyöpi häntä kirkkotarhassa hänen jumalanpalvelukseen mennessänsä tahi sieltä palatessansa, taikka käräjäpaikassa, joko hänellä on käräjissä asiaa tahi ei, sakotettakoon viisikymmentä talaria. Jos siitä mustelma tahi verinaarmu tulee, niin on hän rikkonut rauhanvalan. Pykälää 4 muutettiin ja pykälä 5 kumottiin keisarillisella asetuksella taposta 26. marraskuuta 1866.

_______________________________________________________________

jälkikirjoitus 9.10.2014 liittyen Matin teemaan miten keskinkertaisesta tehdään huippuosaaja. Seuraava askel kun on se, että osaavasta tehdään jo pyhimystä.

Kun kirjoitin puolitoista vuotta sitten otsikolla Holy Meeri, niin näköjään ennakoin aika hyvin tulevan tilanteen. Meeristä on tulossa hyvää vauhtia arvostelun yläpuolella olevan pyhimys. Tosin vallan vahtikoirien oma pihapiski Jore Puusa räksyttää sitten sitäkin ärhäkämmin.

Kun kuvaaja itse näyttää valokuvamallilta, on sanavalmis, empaattinen kuvattaviensa puolesta, ollut itse koulukiusattu ja hakee sellaisia kuvauskohteita ja paikkoja, joihin kumpaankaan tavalliset ihmiset eivät halua tutustua, niin ei kai siitä ole pahaa sanottavana. Ulkonäkö on mitä on ja luonnekin tuppaa olemaan kullakin omanlaisensa. Ei ole Meerin vika, jos muut kohottavat hänet pyhimykseksi ja hän putsaa jatkuvasti pöydän lehtikuvaajien kisoissa. Aivan kuten ei ole HJK:n vika, että se voittaa mestaruuden toisensa jälkeen. Muut ovat vain niin huonoja

Joten kaikki se kunnia ja arvostus Meerille, jonka hän ehdottomasti ansaitsee. Minä pidän Meeriä kovassa kurssissa. Ikonin asemaan pääseminen ei ole kuitenkaan ihmiselle hyväksi. Siihen kun alkaa jossain vaiheessa itsekin uskoa.

toinen jälkikirjoitus 9.10.2014

Kun tässä tuli valokuvaajien julkisuusarvosta tai -arvottomuudesta puhe, niin laitonpa Googlen kuvahaun testiin. Tein hakusanoilla "Meeri Koutaniemi", referenssiksi vielä "Timo Suvanto" kuvahaut. Alla tulokset.

Meeri Koutaniemi sai enemmän kuvallisia osumia, noin 40700. Etusivulla olleista 20:stä kuvasta 16 oli kuvia Meeristä, ja loput neljä hänen ottamiaan kuvia. Sinänsä ei mikään ihme, onhan Meeri pirun nätti naisihminen.

Timo Suvanto sai 32500 osumaa. Näistä 11 kuvia minusta, 5 liittyen täyskaimaani, pohjalaiseen kuvanveistäjä Timo Suvantoon, 2 minun ottamaani kuvaa, yksi kuva Sauli Niinistöstä ja yksi minulle tuntemattomasa Suvannosta. Mitä loput 32500 kuvaa pitivät sisällään, sitä en viitsinyt ruverta selvittämään.

Mitä tämä "leikkimielinen" kisa oikein kertoo? Eipä varmaan juuri muuta kuin sen, että paljon nettinäkyvyyttä saa joko olemalla nätti ja kuuluisa. Jos on vähemmän edustavan näköinen ja vähemmän kuuluisa, niin sitten pyörimällä netissä pitkään ja usein, kuten minä. Osumia tietysti nimelleen saa lisää, jos sattuu omaamaan tunnetun henkilön täyskaiman.

Guggenheim dollarilla on minusta jo niin sikahalpaa, että ei kannata varastaa netistä.

Tämän typynkin sai dollarilla. Tosin vain royalty-freen käyttöoikeuden blogiin.

Olin kertoilemassa valokuvien myynnistä, markkinoinnista ja muusta sen sellaisesta Helsingin kirjasto kympissä Apple-käyttäjienjärjestämässä tilaisuudessa. Joko aihe, esiintyjä tai näiden yhdistelmä ei kiinnostanut kovin montaa, mutta tunnelma oli mukava, ja kun palkkioni ei ollut sidottu kävijämäärään, niin väen vähäisyys ei haitannut minua.

Minun lisäkseni mikrofonin kanssa äänessä oli Merja Leppinen mediapankki Pond5:stä. Merja piti ihan mukavan puheenvuoron. Kun minulla on ollut aiemminkin kokemusta kuvapankeista, tosin ei muuta negatiivista kuin vaatimaton tulonmuodostus, niin Merjan antama kuva Pond5:n mahdollisuuksista oli minusta vähän liian positiivinen ollakseen totta. Joten piti mennä Pond5:n sivuille ja katsoa, mitä siellä on tarjolla.

Olihan siellä. Paikallaan olevaa ja liikkuvaa kuvaa. Valokuvaa ja grafiikkaa. Ääntäkin. Jokaisen maun mukaan. Tämän kuvatoimiston kantavia ideoita on se, että kuvaaja saa itse hinnoitella kuvansa. Toimisto ottaa sitten prosenttikorvauksensa välityksestä.

Ihan heti ei tulisi mieleen sijoittaa tämän valokuvan royalty-free käyttöoikeuksiin 500.000 dollaria.

Täytyy sanoa, että kovin on eriävät käsitykset kuviensa rahallisesta arvosta eri kuvaajilla. Halvimmillaan kuvia saa blogikäyttöön alle dollarilla, kallein silmään osunut oli aika tavanomainen auringonnousukuva, josta kuvaaja pyytää vaatimattomasti 500.000 dollaria. Tosin onhan se Cannesista, missä tunnetusti kaikki on kallista. Tulee kuitenkin mieleen, että voikohan tässä ihan oikeasti siteerata vanhaa sanontaa: "Ei se hullu ole joka pyytää, vaan se, joka maksaa". Hakusana oli kuitenkin "taivas" ja onhan taivasosuuksista kautta aikain maksettu hyvinkin runsaasti, vaikka taivaanporttien aukeneminen maksajalle on enemmän kuin epävarmoja saatavia.

Halvallakin saa. Ostin yllä olevan Guggenheimin dollarilla ja alastoman naisen toisella. Molemmat mahtuivat hyvin blogin pitäjän budjettiin. Varsinkin Guggenheimin sain ihan pilkkahinnalla ainakin siihen verrattuna, mitä Helsingin kaupungin herrat ovat omasta Guggenheimista valmiita maksamaan. Tosin on alaston nainenkin tullut monelle loppujen lopuksi aika kalliiksi.

Tämän naisen saisi blogiin alle dollarilla. Kun käyttöliittymässä voidaan kuvia järjestää monella eri tavalla, niin tässä ne on järjestetty hinnan mukaan, halvin ylimpänä.

Tästä naisesta saisi pulittaa blogissakin 137,25 dollaria, isossa painokoossa 549 dollaria. Mistä yli 170-kertainen hintaero ylempään kuvaan verrattuna muodostuu? Täytyy myöntää, että kun muutenkin ymmärrän naisia huonosti, niin vähäpukeisten naisten valokuvien suhteen olen ihan diletantti. Täytynee konsultoida kaveriani Sakaria, joka on paremmin perillä genrestä.

Alastomia naisia, tosin kuvapankeille tyypilliseen tyyliin ns. sulojaan varsin niukasti, jos ollenkaan paljastavia, oli runsas valikoima. Myös hinnoissa löytyi diversiteettiä. Minun on vaikea ymmärtää, että loppujen lopuksi aika lailla samankaltaiset kuvat voivat erota hinnaltaan yli satakertaisesti. Tosin ei minun tarvitse yrittääkään ymmärtää. Riittää, kun joku toinen, jolla on massia enemmän, ymmärtää laadun päälle.

Kuvapankki- tai mediapankkitoiminta, kuten Pond5 itse haluaa kuvailla toimialaansa, on tietysti rehellistä liiketoimintaa. Joillekin se toimii jopa pääasiallisena tulonlähteenä, monille harrastajille mukavana motiivina kuvailla ja saada jopa pientä taskurahaa harrastuksestaan. En voi kuitenkaan sille mitään, että kun näen kuvapankkikuvan jonkun artikkelin kuvituksena, niin yleensä ekana mieleen tuleva ajatus on "Kuva ei liity mitenkään artikkeliin". Vaikka sitä ei olisi normaalin tavan mukaan edes mainittu.

Kuvakaappaus Tony Northrupin Youtube-videosta. Minulle jäi vähän sellainen tuntu, että Tony on osittain väärällä alalla. Hänestä olisi tullut hyvä juristi peritaatteenaan: "Sotkuiset asiat selvitetään, selvät asit sotketaan".

Tony Northrup on tehnyt monia valokuvauksen perusasioita selventämään pyrkiviä videoita nettiin. Hänen laveasanaisuutensa alle vain tuppaa itse asiakin välillä hautautumaan niin syvälle, ettei siitä tahdo ottaa tolkkua. Yksi tällainen video on Northrupin polttovälin, aukkoarvon, kennon koon ja ISO-arvon välisiä yhteyksiä. Ainakin minun oli vaikea pysyä perässä ja käsitteet tuppasivat menemään päässäni enemmän sotkuun kuin selvenemään.

Minusta keskeinen syy käsitteiden sekottamiseen johtuu siitä, että kuvaajat on totutettu pitämään kinofilmikoon objektiivien polttovälejä mittatikkuina, joihin kaikki muu suhteutetaan, vaikka väkisin. Kuten kuvakulma. Siitä seurauksena on kuitenkin toivoton käsitteiden sotku. Koitan tässä hieman selventää muutamia peruskäsitteitä esimerkin avulla.

Oletetaan, että meillä on täyden kinokoon kennon (36 mm x 24 mm) omaava kamera. Sen nokalla on 100 mm:n objektiivi aukkoarvolla f:2.8. Tällä yhdistelmällä otetun kuvan kuvakulma, siis se kulma, joka näkyy kamerasta lävistäjien päätepisteiden välisten suuntien erotuksena, on 20 astetta. Pikkutele, sanoisivat fotarit.

Tehdään samasta kamerasta pienempikennoinen yksinkertaisesti peittämällä kennosta reunat pois siten, että kennon kooksi tulee 18 mm x 12 mm. Mikä muu muuttuu? Ei mikään muu kuin kuvakulma. Se on nyt enää puolet edellisestä, eli 10 astetta. Aukkoarvo, joka on polttoväli jaettuna aukon halkaisijalla, pysyy tietysti samana, koska siinä lausekkeessa ei ole mitään hajuakaan kennon (tai filmin) koosta. Samoin syväterävyys ei muutu, eihän se voi vaihtua sen mukaan, kuinka suurelle osaa kennoa kuva valotetaan. Siis, jos kennoa vielä pienennetään, siten että sivujen pituudet ovat 6,4 cm x 4,3 cm, niin vain pienempi osa näkymästä saadaan vangittua kennolle, mutta se on ihan samanlainen kuin isompikennoisen kameran kuvassa.

Monessa liemessä keitetty posliininen mallinukkeni. Kuva on otettu täyden kinokoon kameralla 100 mm:n objektiivilla aukolla f:2.8.

Kroppikertoimella 2 eli pituusmitoiltaan vain puolikas edellisestä olevalla kennolloa kuva-ala olisi tällainen kuten myös kuvan koko edelliseen verrattuna. Nukke pysyy koko ajan saman kokoisena ja tausta samalla tavalla epäterävänä.

Kroppikertoimella 5,6 kuva-ala olisi tällainen kuten myös kuvan koko edelliseen verrattuna.

Jos nyt haluttaisiin ottaa pienemmälle kennolle kuva, jonka kuvakulma olisi sama kuin isommalle kennolle syntyvä, niin olisi käytettävä objketiiviä, jossa on lyhyempi polttoväli. Minulla on kaksi kameraa, joissa on pienemmät kennot. Toisen kroppikerroin on 2, toisen 5,6. Saman kuvakulman kuin kinokoon kamerassa 100 mm:n objektiivilla näillä saa 50 mm:n ja noin 18 mm:n polttovälisillä objektiivella. Otetaan kaikki kuvat aukolla f:2.8 ja samalla valotusajalla kameroiden ISO-arvon ollessa samat (1/320 s ja ISO 100). Näin mentellen kuvat kinokennolle ja "kroppikennoille" otettuina ovat kuvakulman ja valotuksen suhteen suunilleen samanlaiset. Kamerat tosin eivät ole aivan identtisiä arvojensa suhteen ja yhden kameran kuvasuhdekin on vähän vanhahtava 4:3, kun se kahdessa muussa on kinokoosta tuttu 3:2. Keskeinen idea ei kuitenkaan katoa näihin pieniin epätarkkuuksiin.

Muuttuuko mikään? Muuttuu. Kuvan syväterävyys on sitä suurempi, mitä pienempi on kennon koko, koska objektiivin aukko on fyysisesti pienempi polttovälin olleessa pienempi. Kun polttoväli puolittuu, niin aukon kokokin puolittuu, jotta aukkoarvo säilyisi samanlaisena. Kinokoon kamerassa pitää himmentää kaksi aukkoarvoa, jotta saataisiin samanlainen kuva syväterävyyden suhteen kuin mitä on polttoväliltään puolet pienemmällä objektiivilla otetussa kuvassa. Valotusaika pienemmän kennon kamerassa on kuitenkin vain neljäsosa isomman kennon valotusajasta.

100 mm:n objektiivi pitää himmentää aukkoon 5.6, jotta syväterävyys olisi suunnilleen sama kuin 50 mm:n objektiivilla aukolla 2.8. Vastaavasti himmennystä 100 mm:n objektiivilla pitäisi olla peräti aukkoon 16 asti, jotta syväterävyys olisi vastaava, kun pienikennoisimmalla kameralla aukolla 2.8 otetulla kuvalla. Jos ISO-lukema on kaikissa sama, niin valotusajat ovat tietysti lyhyemmät pienikennoisilla kameroilla.

Valotusajan muuttuminen saattaa herättää hämmennystä. Samanlaisen kuvan saa pienemmällä kennolla lyhyemmällä valotusajalla? Onko isossa kennossa muuta etua kuin suurempi syväepäterävyys sitä haluttaessa? Onhan suuri syväterävyyskin usein tavoiteltava ominaisuus.

Yksi muuttuja on vielä piilossa. Nimittäin kennon pikseleiden lukumäärä ja kennon todellinen herkkyys. Tarkastellaan nyt kroppikertoimella 2 olevaa kennoa.

Jos kennon kokoa pienennetään vain rajaamalla sitä, niin yksittäiset kennopikselit ovat tietysti samanlaisia kuin ennen rajausta. Mikään muu kuin kuvakulma ja tietysti pikseleiden kokonaismäärä kuvassa ei muutu eli kuvan pikselikoko on enää neljäsosa alkuperäisestä. Sen sijaan jos pienemmässä kennossa pitäisi olla sama määrä pikseleitä kuin isommassa kennossa, niiden on oltava tiheämmässä. Tässä tapauksessa niiden koko olisi vain neljäsosa isomman kennon pikseleiden koosta. Kukin kennopikseli kerää vain neljäsosan siitä valosta, mitä isompikennoisen kameran kennopikselit tekevät. Pienempi kennoisen kameran signaalia on vahvistettava enemmän, jotta sen ISO-lukema olisi vertailukelpoinen isompi kennoisen kameran kanssa. Sen seurauksena pienempi kennoisen kameran kuvassa on enemmän kohinaa, varsinkin jos valoa on vähän. Se on väistämätön fysikaalinen seuraus, vaikka kohinaa voidaankin kuvasta poistaa erilaisin laskennallisin menetelmin.

Yksityiskohdat eri kameroilla oteistusta kuvista. Kameroina minulla oli täyden kinokoon kennon ja 20 megapikselin Canonin Mark II, Olympuksen jo vähän vanha kroppikertoimella 2 oleva 5 megapikselin E1 ja Panasonicin kroppikertoimella 5,6 ja noin 10 megapikselillä pelittävä DMC-LX7. Canon ylimpänä on ylivoimainen yksityiskohdan tarkkuudessa ja kohinattomuudessa. Oympuksenkin kuva on yllättävän kohinaton, mutta pieni pikselimäärä alkaa näkyä. Panasonicin pienen kennon kohina alkaa jo tässä suurennoksessa tuntua. Kun valon määrä vähenee, niin suuren kennon edut tulevat vielä selvemmin esille.

Jos minulla olisi valta määrätä, mitä ja miten kameroiden kennoja ja objektiivejä pitäisi vertailla keskenään, niin antaisin vähän toisenlaista informaatiota. Polttovälin ja kroppikertoimien sijasta ottaisin käyttöön kuvakulman kertomaan, miten millaisen näkymän objektiivi antaa kussakin kamerassa kuvauskohteesta.

Kuvien lähde

Nämä kuva havainnollistavat epäterävyysympyrän syntyä ja sitä, miksi syväterävyys on suurella aukkoarvolla (pienellå aukolla) suurempi kuin pienellä aukkoarvolla. Pohdintaani ei näistä kuitenkaan ollut apua.

Rupesin pohtimaan, että miksi oikeastaan edellisessä jutussani samalta etäisyydeltä samalla aukkoarvolla otetuissa kuvissa kuvat ovat sitä syväterävämpiä, mitä lyhempi on polttoväli. Kaikissa kuvissa kuvakulma on kuitenkin sama.

Edellisessä jutussa olleet esimerkkikuvat. Alempi on selvästi syväterävämpi, sen näkee jo sokea Reettakin.

Olympuksessa kuvan sivusuhde on 4:3. Rajasin sen ylhältä ja alhaalta siten,että sivusuhteeksi tuli 3:2. Nyt ylin ja alin kuva ovat ehkä paremmin vertailukelpoiset. Rajaus ei tietenkään muuta sitä,että 50 millisellä kuvatulla tausta on terävämpi kuin 100 millisellä kuvatulla.

Tarkastellaan tässä nyt Canon Mark II:sta, jolla kuva otettiin 100 mm:n objektiivilla ja aukkoarvo oli 2.8 ja Olympuksen E1:stä, jolla kuva otettiin 50 mm:n objektiivilla ja niin ikään aukkoarvolla 2.8. Kennojen koot olivat suhteessa 2:1.

Olympus on siis optisesti identtinen Canonin kanssa mittakaavassa 1:2. Aukkoarvo on tietysti sama, koska sehän on polttoväli jaettuna linssin halkaisijalla. Olympuksen etulinssin halkaisija on mittakaavan mukaisesti puolet Canonin vastaavasta.

Näin ollen luulisi, että syväterävyyskin menisi samassa suhteessa. Kameroiden kennoille syntyvät kuvat ovat toki eri kokoiset, mutta nehän suurennettiin saman kokoisiksi, jolloin Olympuksen kuva oli selvästi syväterävämpi.

Turvauduin tietysti nykyajan ongelmanratkaisun vakiokeinoon: googlettamiseen. "Focal lenght depth of field" yhtenä hakusanana. Oli muitakin yrityksiä.

Yleensä googlesta etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, mutta ei nyt. En löytänyt netistä vastausta kysymykseeni. Korostan siis, että en löytänyt. En suinkaan väitä, etteikö se olisi sieltä löydettävissä.

Jos netistä ei löydä, niin pitää alkaa miettiä itse. Vaikka kuinka koitin piirrellä linssin esineestä muodostaman kuvan kaavioita, niin kysymys jäi vastausta vaille.

Lopulta jouduin turvautumaan siihen viimeiseen oljenkorteen. Matematiikkaan. Linssien matematiikka kaikkein yksinkertaisimmassa ideaalitapauksessa ei ole kovin monimutkaista, toisin kuin reaalisten linssien lausekkeet. Lähdin yksinkertaisesta liikkeelle.

Peruskoulussa taidetaan kertoa jo linssiyhtälöstä (en ole ihan varma). 1/a + 1/b = 1/f,

missä a = esineen etäisyys linssistä, b = kuvan etäisyys linssistä ja f = linssin polttoväli.

Nukke oli noin metrin päässä kamerasta, joten olkoot esineen etäisyys vakio 100 cm. Canonin objektiivilla yhtälöstä tulee

1/100 + 1/b = 1/10, josta ratkaistuna

b = 11,11 cm

Olympuksella vastaavasti

1/100 + 1/b = 1/5, josta

b = 5,26 cm.

Koska kaukana oleva kohde fokusoituu polttopisteen etäisyydelle linssistä, niin Canonissa kaukana oleva kohteet ovat 1,11 cm ja Olympuksessa 0,26 cm filmitason (vanhan liiton miehiä) edessä tarkennuksen ollessa metrin päässä. Koska Canonissa polttoväli on suurempi, niin tämä tuntuu aika itsestään selvältä.

Oleellista tässä on kuitenkin se, kuinka suuri on kohteen fokuksen suhteellinen etäisyys polttoväliin verrattuna. Canonilla se on 11,1 % ja Olympuksella 5,2 %. Olympuksessa fokuksen etu- ja takapuolella olevat pisteet kuvautuvat filmitasolle on paitsi absoluuttisesti niin myös suhteellisesti pienempinä. Siksi sen antama kuva on syväterävämpi kuin Canonin.

Kaaviokuva havainnollistamaan tilannetta. Objektiivit on ovat asennossa, jossa 100 cm:n päässä olevan kohteen (esineen) kuva tarkentuisi filmitasolle. Sitä ei kuvassa ole kuviota sekoittamassa, koska nyt tutkitaan kaukana olevan pisteen kuvaa filmitasolla.

Katkoviiva esittää äärettömän kaukana olevasta kohteesta tulevia optisen akselin kanssa yhdensuuntaisia valonsäteitä. Alemman 50 mm:n objektiivin muodostama kuva filmitasolla on absoluutisesti ja suhteellisesti pienempi, koska äärettömyydessä (siis kaukana) oleva kohde tarkentuu absoluuttisesti ja suhteellisesti lähemmäksi filmitasoa.

Laskin vielä Panasonicin arvot sen 17,7 mm:n polttovälille. Tulos oli 1,8 %, mikä näkyy tietysti myös kuvissa suurimpana syväterävyytenä.

Laskin vielä (alkeistrigonometriaa), kuinka suuri olisi kaukana olevan pisteen koko filmitasolla yllä olevassa kaaviokuvassa, jos molemmissa objektiiveissä olisi sama aukkoarvo 2.8. 100 mm:n objektiivilla pisteen koko olisi 3,9 mm ja 50 mm:n objektiivilla 0,9 mm. Ottaen muodostuvan kuvan koon huomioon lyhyemmällä polttovälillä otetussa kuvassa fokuksen ulkopuolella olevat pisteet ovat suhteellisesti ottaen puolet pienempiä. Tulos on yhtenevä mm. netissä olevien tietojen kanssa.

Molemmissa kameroissa kennon pikselitiheys, siis kennojen resoluutio on noin 160 px/mm. (Sen tiheämpään kennoja ei juuri kannata laittaakaan, koska objektiivien piirtokyvyn rajat tulevat vastaan). Siis pistemäisen kaukana olevan kohteen, kuten vaikka tähden kuva canonin kennolla metrin päähän tarkennettaessa leviäisi noin 600 pikseliä läpimitaltaan olevaksi läikäksi. Olympuksella läikän koko olisi 140 pikseliä.

Canonin objektiivilla lähin tarkennus on 30 cm filmitasosta, siis linssi on silloin 20 cm:n päässä kuvauskohteesta. Kaukana olevan pisteen koko filmitasolla on silloin yhtä suuri kuin etulinssin läpimitta, eli aika sumeaksi se menee. Kameran objektiivit ovat usean linssin muodostamia linssisysteemejä, mutta kyllä niihinkin pätee pääpiirteissään tämä yksinkertainen linssiyhtälö.

Ihmisiä kiinnostavat erilaiset asiat. Tästä probleemasta kiinnostuneita tämän blogin lukijoita on tuskin monia muita kuin Sakari, enkä hänestäkään ole ihan varma. Saattanut jopa pohtia ja selvittää tämän ajat sitten (epäilen kuitenkin). Varsinkin kun ratkaisu ongelmaan löytyy parhaiten matematiikan kautta, niin rivit tuppaavat harvenemaan vain entuudestaan. Jotkut asiat vain ovat sellaisia, että ne on ymmärrettävimmin kerrottavissa matematiikan kielellä - tietysti sillä edellytyksellä, että sekä kertoja että kuulija osaavat kyseistä kieltä. Kielten opettajien liitto SUKOL hehkutti joskus tunnuslauseella "Kielitaitoinen pärjää paremmin". Matematiikan opettajana en voisi olla enempää samaa mieltä.

Seikkailut terävyysalueen jännittävässä maailmassa jatkuvat. Keskeinen motiivini näihin tutkimuksiin on selvittää itselleni, mistä syväterävyydessä optisena ilmiönä oikein kyse. Kuten aikaisemmista osista varmaan on käynyt ilmi, niin asia ei ole ollenkaan simppeli ja selkeä juttu, ei edes vai pitäisikö pikemminkin sanoa varsinkaan poikkitieteilijälle. Odotan, suorastaan pyydän korjauksia asioihin, jotka olen ainakin kommentoijan mielestä ymmärtänyt ihan tai vähän pieleen. "Väärin sammutettu" ei ole kovin rakentava kommentti.

Otin uuden kuvasarjan, jossa vakioin toisen muuttujan, eli polttovälin. Kaikki kuvat on otettu samalta etäisyydeltä objektiiveilla, joiden polttoväli on 50 mm. Molemmissa aukkoarvo oli 4.0. Ainakin minun silmiini ylimmässä kuvassa on suhteessa pisin terävyysalue. Parhaiten kuvia voi vertailla keskenään klikkaamalla yhtä, jolloin ne voi katsoa peräkkäin.

Alin kuva on rajaus ylimmästä kuvasta siten, että se on suunnilleen rajattu keskimmäisen kuvan mittojen mukaan. Näin menetellen alimmat kuvat näyttävätkin suunnilleen samanlaisilta terävyysalueensa suhteen. Ainakin minun silmiini. Pienet erot johtuvat enemmän objektiivien eroista kuin erilaisista optisista ominaisuuksista.

Ylin kuva on otettu Canon Mark II:lla ja keskimmäinen Olympus E1:llä. On varsin ymmärrettävää, että Canonin kuvasta rajattu versio ja Olympuksen kuvat ovat lähes samanlaiset terävyysalueensa suhteen. Objektiivien polttovälit ja aukkoarvot ovat samat ja molempien kennojen pikselitiheys on suunnilleen sama.

Miksi sitten Canonin rajaamaton kuva näyttää siltä, että siinä olisi pidempi terävyysalue? Siksi, että isommalla kennolla terävyysalueen rajan määrittävän epäterävyysympyrän raja on isolla kennolla suurempi kuin pienellä. Kinokoon kennolla rajana yleisesti pidetään 0,03 millimetriä, kroppikertoimen 2 kennolla 0,015 millimetriä. Kun kuvat näytetään saman kokoisina, niin suurikennoisemman kameran kuva näyttää syväterävämmältä.

Viimeisin kuva rajattu ylimmästä kuvasta ilman koon muuttamista. Sekin näyttää terävyysalueeltaan olevan pidempi kuin suuremmat kuvat.

Terväsyysaluelaskurin näkemys terävyysalueiden pituudesta kahdesta ylinnä olevasta kuvasta. Kuvat on tarkennettu sanan "LAIVALOMAT" viimeiseen T-kirjaimeen. Kuvista voi hyvin nähdä,että terävyysalue ei lopu kuin veitsellä leikaten, vaan hiipuu pikku hiljaa epäterävämmäksi. Yllä olevia arvoja käytetään yleisesti epäterävyysympyrän raja-arvoina.

Tämä oli kova sana valokuvamaailmassa 46 vuotta sitten. Lupaukset kuvien onnistumisesta olivat vähintään yhtä katteettomia kuin nykyäänkin.

Vintiltäni löytyneitä noin 50 vuotta vanhoja Hesareita selatessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota mainosten suureen määrään. Nykyisen Hesarin talouskerros kusisi hunajaa, jos nuo ajat vielä palaisivat. Ei ole pelkoa siitä.

Zeniitissä näkyvää tähtitaivasta Saarantie 8:n takapihalta kuvattuna 22.10.2014 klo 22.30. Kuvan alue kattaa taivaasta noin 20 astetta vaakasuunnassa ja 13 astetta pystysuunnassa. Kannattaa klikata hiirellä kuvaa, niin sen saa suurempana näkyviin.

Ihmisillä on monenmoisia mielenkiinnon kohteita. Jotkut seuraavat kissojen sielunelämää, toisille tapahtumat BB-talossa ovat päivän puheenaihe. Minä olen kiinnostunut valokuvauksesta ja havaittavista fysikaalisista ilmiöstä - en toki pelkästään niistä. Monesti nämä kaksi kulkevat kanssani käsi kädessä - jopa ihan ammatiksi asti. Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu.

Eilen oli tähtikirkas ilta pitkälle puoleen yöhön asti. Tarvitsin ihan muihin tarkoituksiin kuvaa tähdistä, joten oli otollinen hetki sille puuhastelulle.

Jos haluaa vain kuvan tähdistä, eikä ole väliä, mitä tähtiä kuvassa on, niin kuvaajan on päätettävä kuin entisen hiihtäjän, että satsaako luistoon vai pitoon. Eli suuntaako kameran kohti Pohjantähteä vai zeniittiä. Niillä on 30 asteen ero. Zeniitissä on vähiten valosaasteen turmelevaa ilmakehää katsojan ja tähtien välissä, lähellä Pohjantähteä taas tähdet pysyvät parhaiten pyörivään maapalloon nähden paikoillaan.

Valitsin zeniitin. Jopa täällä etelässä kirkkaina öinä valosaaste tähtitaivaalla on todellisuudessa paljon mainettaan vähäisempää, varsinkin suoraan ylöspäin olevassa suunnassa. Tähtien näkyvyyteen kun vaikuttaa sekä fysiologisia että fysikaalisia seikkoja. Yksi merkittävä syy näkyvien tähtien vähäiseen määrään on maiseman, ei niinkän taivaan valoisuus keinovaloista johtuen. Silmät eivät pääse tämän valosaasteen vuoksi herkistymään kunnolla tähtien katseluun. Muutenkin tähdet alkavat näkyä kunnolla vasta sitten, kun silmät ovat tottuneet pimeään.

Kameralle tämä ole ongelma. Kunhan linssi vain peitetään valon heijastuksilta, niin meidän takapihaltammekin sai lähes yhtä paljon tähtiä sisältäviä kuvia tähtitaivaasta kuin menemällä valottomaan korpeen.

Suuntasin Canonin EOS 5D Mark II kamerani nokallaan Canonin 100 m:n f:2.8 makro-objektiivi kohti taivaan lakea. Kun kamera on lähes kohinaton aika reippaillakin ISO-arvoilla, niin laitoin herkkyydeksi 1600 ISO. Valotusaika 2 sekuntia tuntui parin koekuvan jälkeen aika passelilta.

Kameran tarkentaminen taivaalle ei välttämättä ole mikään triviaalitemppu. Useissa kameroissa nimittäin tarkennus äärettömyyteen on jossain ihan muussa kohdassa kuin tarkennusrenkaan ääriasennossa. Automaattitarkennuksesta ei tässä ole mitään apua. Minä käytin keinoa, jossa tarkensin ensin vajaan puolen kilometrin päässä olevaan katuvaloon. Optisesti ½ kilometrin päässä oleva kohde on tällä polttovälillä äärettömän kaukana. Kuu on tietysti hyvä tarkennuskohde, jos se vain sattuu olemaan taivaalla.

Ensimmäinen hämmästyksen aihe yleensä on kuvassa näkyvien tähtien määrä verrattuna siihen, mitä silmät olivat nähneet. Kuvassa näkyvien tähtien määrä on aika tyypillinen, jos taustan haluaa säilyvän vielä suunnilleen mustana. Lisävalotus toisi toki lisää kohteita näkyviksi, mutta taivas ei olisi enää silloin musta.

3200-kertainen suurennos yllä olevasta kuvasta. Tähtien nimet ova minulla tuiki tuntemattomat. Ne eivät edes tuikkineet, koska ne olivat lähellä zeniittiä. Taivaanrannassa paksun ilmamassan läpi tulevien tähtien valo tuikkii paljon herkemmin. Kriteeri hyvälle seengille on, että yli 40 asteen kulmassa näkyvät tähdet eivät tuiki.

Sen sijaan tähdistä pystyy päättelemään, että alempi näkyy Maahan kirkkaampana, koska sen valoarvot ovat suuremmat ja kuva on levinnyt enemmän. Lisäksi se on selvästi kylmempi pintalämpötilaltaan, kuin ylempi tähti, koska sen valo on punavoittoista toisen sinivoittoisuuteen nähden.

Kun suurensin kuvaa äärirajoille, havaitsin mielenkiintoisen ilmiön. Tähtien valopisteet eivät suinkaan olleet yhden pikselin kokoisia eivätkä symmetrisiä, vaan digonaalin suuntaan hieman venyneitä. Jälkimmäisen täytyi johtua maapallon pyörimisliikkeestä, mutta halusin varmistua siitä parin laskelman avulla.

Maapallo pyörii akselinsa ympäri 15 astetta tunnissa. Kun zeniitti on täällä Etelä-Suomessa noin 60 leveyspiirillä, niin zeniitin ja Pohjantähden välinen kulma on 30 astetta. Zeniitissä näkyvät tähdet kiertyvät siis taivaalla 5 astetta tunnissa, mikä tekee 0,0014 astetta sekunnissa, eli jos ollaan kielinokkelia, niin 5 sekuntia sekunnissa.

Canonissa on 5616 x 3744 pikselin kokoinen kenno. Kun 100 mm:n objektiivin diagonaalinen kuvakulma kamerassa on 25 astetta, niin yksi pikseli vastaa 0,0045 asteen kulmaa. Siis diagonaaliseen suuntaan kennolla liikkuvan tähden kuvan paikka siirtyy yhden pikselin verran kolmessa sekunnissa. Laskelmani säilyttävät varsin hyvin kuvassa näkyvän ilmiön.

Köyhän miehen spektroskooppi. Tarkentamalla reilusti "pieleen" tähtitaivaan kuvaa, piirtyvät vain kirkkaimmat tähdet epäterävyysympyröinä. Niiden kirkkaudesta ja väristä voidaan arvioida tähtien suhteelisia kirkkauksia ja pintalämpötiloja.

Oikealla netissä olevan tähtientunnistusohjelman antamat tiedot vasemmanpuoleisessa valokuvassa näkyvistä tähdistä. Ollaan siis Kassiopeian tähtikuviossa. Ylimpänä oleva punertava tähti on nimeltään Shedar. Sen näennäinen kirkkaus on 2,24 M ja pintalämpötila 4530 K. Alempana oleva sininen tähti on Ruchbah. Sen näennäinen kirkkaus on 2,68 M ja pintalämpötila 8400 K. Sopii hyvin yhteen valokuvan visuaalisen informaation kanssa.

Kassiopeia tähtikartalla. Kuvassa näkyvät tähtikuvion tähdet a ja d ovat tekstissä mainitut Shedar ja Ruchbah.

Syksy on juuri nyt lämmin ajankohtaan nähden. Maakin on lämmin kesän jäljiltä, kunhan mennään vähän syvemmälle. Olosuhteet ovat mitä otollisimmat maalämmöllä lämmittäjän kannalta.

Maalämpösysteemini käyttöpanelista ottamani kuvat kertovat paljon tilanteesta. Niiden perusteella voi tehdä myös muutamia lämpöopillisia laskelmia.

Ulkolämpötila lienee selkeä ilman sen kummempia selityksiä. 11,2 astetta, mikä näin lokakuun viimeisten päivien iltana on aika korkea. Liuos sisään tarkoittaa sen alkoholin ja veden seoksen (1:2) lämpötilaa, joka on käynyt 170 metriä syvällä imemässä maaperän kesällä auringosta varastoimaa lämpöä. Kun osa siitä on otettu kompressorilla talteen, niin maahan palaavan nesteen lämpötila on -0,8 astetta. Kun liuosta kierrätetään 1800 l/h, niin lukion ensimmäisen vuoden fysiikan kurssien lämpöopin laskulla saadaan tulokseksi, että lämpöpumppu imee maasta lämpöä huusholliin noin 11 kilowatin teholla. Ei huono.

Menov on se lämpötila, johon lämminvesivaraajassa kiertävän liuoksen lämpötila nostetaan. Sen avulla voidaan laskea laitteen teoreettinen COP-arvo eli suorituskerroin.

Tämä siis tarkottaisi, että vajaan 2 kW:n sähköteholla saataisiin tupaan lähes 13 kW teholla lämpöä. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Kuten onkin.

Maalämpöpumpun reaaliset arvot näkyvät tästä kaaviosta. Kun lämpötila nostetaan pyörein luvuin 5 asteesta 50 asteeseen, niin laitteen lämmitysteho Qh on noin 10,5 kW, suorituskerroin COP on 3,5 ja vaadittava sähköteho Pe on noin 3 kW. Ei ihan huonoja nekään.

Sen sijaan pakkasen paukkuessa kireimmillään meikäläisen rintamamiestalossa yritetään imeä viimeinenkin lämpö maasta. Sisään tulevan nesteen lämpötila on nollan huitevilla ja se pitää nostaa 65 asteeseen. COP on enää noin kaksi, eli ollaan siinä kuuluisassa fifty-sixty -tilanteessa. Puolet petäjäistä. Lämmitystehokaan ei nouse juuri 8,5 kW:ia suuremmaksi. Liiterissä olevat koivuklapit nousevat arvoon arvaamattomaan. Tulee myös mieleen, että pitäisikö lisäeristää. No, kesähelteillä nämä pakkomielteet kummasti helpottavat.

Tämän tarinan opetus on varsinaisesti siinä, että matematiikan lukutaito, niin kaavojen kuin graafien osalta olisi varsin hyödyllistä silloin tällöin arkielämässäkin. Mitatut suoritusarvot ja myyntimiesten puheet kun eivät aina ole 1:1.

Eräs FB-tuttavani, kääntäjä ammatiltaan, ihmetteli sitä, miksi hän kääntää ruotsin kielen sanan "fem" usein suomeksi sanaksi "neljä". Sitä pohdittiin hänen Facebook-sivuillaan pitkään, enimmäkseen asian vierestä, mutta ei siitä sen kummempia selityksiä irronnut.

Asia jäi pohdituttamaan minua lähinnä siksi, että olin omalla matikan opettajan urallani havainnut joillakin oppilailla samanlaisia lipsahduksia. Heillä se ilmeni siten, että sanallisesti ilmaistusta luvusta tuli numeroin kirjoitettuna eri luku. Siis vaikka vitosesta tuli 4. Ei sitä kovin usein tapahtunut, mutta samoille oppilaille kuitenkin useammin kuin ihan satunnaisesti. Asiasta heiltä kysyessäni he sanoivat sen olevan vain lipsahdus, kyllä he heti ymmärsivät tehneensä virheen. Kyseessä ei ollut siis sanasokeuden kaltainen tilanne, jossa henkilö ei näytettäessäkään tahdo ymmärtää kirjoittaneensa vihreellisesti.

En minä näistä mitään systemaattista tilastoa pitänyt, kaikki on enemmän tai vähemmän hatarien muistikuvien varassa. Etsiskelin netistä jotain asiaan liittyvää, mutta eipä mitään sattunut silmiin. Joten seuraavat ovat lähinnä minun spekulatiivista pohdiskeluani. Hypoteesi ei ole vielä teoria.

Otetaan esimerkiksi luku kuusi, ihan vain siksi, että siihen saan vähän lisärönsyjä tähän juttuun.

Matemaattisesti kuusi on sekä kymmenjärjestelmän numero että yksinään luku. Binäärijärjestemässä kuusi on luku, joka kirjoitetaan 110. Arabialaisin numeroin kirjoitettuna 6, roomalaisin VI. Kokonaislukuna se voi tarkoittaa lukumäärää, järjestyslukuna vaikka kadun numeroa. Se voi myös olla jonkin lukuarvon pyöristys kokonaisluvuksi; noin 6 metriä..

Lukuna kuusi on ns. täydellinen luku, eli se on luonnollinen luku, joka on itseään pienempien tekijöidensä summa. Kuusi on pienin täydellinen luku. Suomen kielen sanana se on vielä havupuun homonyymi.

Jos siirrytään kielen sisällä sanasta "kuusi" johonkin sen tulkintaan, niin se menee yleensä jonkin visuaalisen mielikuvan kautta. Koska vasen aivopuolisko on kielellisesti dominoiva, mutta oikea taas visuaalisesti, niin jonkinlaista liikettä varmaan on aivokurkiaisessa, kun kutosesta tulee 6 tai päinvastoin. Sen sijaan puun nimenä kuusi varmaan harvemmin saa aikaan sitä, että mäntyä kutsutaan kuuseksi. Käsitteiden käsittely tapahtuu koko ajan vasemman aivopuoliskon alueella ja erehtymisen vaara on pienempi.

Velkakirjoissa ja muissa tärkeissä rahasummia sisältävissä papereissa on tapana kirjoittaa summat sekä numeroin että kirjaimin. 20 000 (kaksikymmentä tuhatta) euroa. Varmaan osin väärennösten välttämiseksi, mutta osin varmaan myös luetun ymmärtämisen varmistamiseksi. Tosin mitä suurempiin summiin mennään, niin sen vähemmän ihmisillä tuppaa olemaan käsitystä, mitä ne oikein tarkoittavat. Poliitikoilla ja muilla yhteisillä varoilla pelaavilla erityisesti.

Ruotsiksi kuusi on sex, jolla on toinenkin yleismaailmallinen merkitys. Tuleeko tätä käännettäessä freudilaisia lipsahduksia ja mitähän ne voisivat olla? Miksi edellä mainitulla kääntäjällä fem muuttuu neljäksi? Miksei yhtä hyvin kuudeksi? En osaa sanoa, en edes keksi mitään hypoteesia. En järkevältä ja vähemmän järkevältä kuulostavaa. Jos jollain on esittää sellainen, niin olisi mukava kuulla.

Kolme kutosta, 666 on Raamatun pahamainen pedon luku. Varmaan sitä ei ole amerikkalaisissa hotelleissa huoneennumerona, kuten 13. kerros puuttuu monista.

Aikoinaan oli hyvä urheiluaiheinen trivial pursuit -kysymys, että minkä "nokkelan" otsikon ruotsalaiset sanomalehdet keksivät kuulantyöntäjä Leo Sextonista. Nykyinen kuukkeliaika on tietenkin vesittänyt tämän kaltaiset kysymykset, mutta tarjotaan nyt säälikaljat ensimmäiselle oikean vastauksen antavalle.

Kuva: Jyrki Vesa

Kaimapoika Soini on huolissaan. Perussuomalaisten kannatus on lievässä laskussa, Millwall on Englannin mestaruussarjassa vain niukasti putoamisviivan yläpuolella, väkeä häipyy puolueesta sekä kengänkuva takapuolessa että omasta tahdosta takavasemmalle poistuen. Pahiten taitaa kuitenkin hiertää homouden kivi Timon kengässä. Tässä hän kommentoi Hesarissa ollutta kolumnia sukupuolineutraalin avioliiton puolesta.

"Helsingin Sanomien Nyt-liite ja Juhani Nykänen oli kirjoittanut, että vartissakin ymmärtää, että homoliitot on okei. Kuka ymmärtää ja kuka ei. Jutussa ei suoraan mainita Perussuomalaisia, mutta moni ymmärsi lähettää minulle linkin kirjoitukseen.

Porukalla sovitaan annettavan ” kansanlaispalautetta ” Soinille. Kyllä minä spämmin tunnistan, kun niitä saan. Siis spontaania? No ei varmasti.

Puuttumatta artikkeliin muuten, joka puhuu kyllä puolestaan, lopussa viitataan Raamattuun ja Jeesuksen opetuksiin.

Tässä kohdin tulee esille kirjoittajan täydellisen tahallinen ymmärtämättömyys, mitä kristinusko on. Ei sellainen vartissa selviä, mikä on kahdessa tuhannessa vuodessa rakennettu.

Ihminen voi uskoa omin päin, mitä haluaa, mutta ei se kristinuskoa ole. Olen ymmärtänyt niin, että kristinusko on apostolista kirkon uskoa, johon uskotaan, eikä sävelletä asioita mieleiseksi tai irroteta yksittäisiä raamatunlauseita kontekstistaan."

Nykänen saa tietysti vastata omasta puolestaan, mutta minäkään en malta olla kommentoimatta kaimapojan paria viimeistä kappaletta. Kun olen 50- ja 60-lukujen kansa- ja oppikoulun kasvattama, niin väitän kyllä tietävänä aika hyvin sen, millaista kristinuskoa siihen aikaan selvitettiin meille perisyntisille jukuripäille. Sen seurauksena erosin kirkosta heti omilleni muutettuani ja tullessani ikäni puolesta kykeneväksi sen ilman vanhempien lupaa tekemään. Minulle oli selvinnyt turhankin hyvin, mitä kristinusko on eikä siitä avautuvat näkymät olleet kovin puoleensa vetäviä silloin, eivätkä ne ole siitä miksikään muuttuneet. Kiitos Timo Soinin, Päivä Räsäsen tai Tapio Puolimatkan, muutamia ansioituneita asiasta muistuttavia vain mainitakseni.

Erityisesti Timon kommentissa silmääni pisti lause: "ei irroteta yksittäisiä raamatunlauseita kontekstistaan". Minusta kun nimenomaan Timo, Päivi ja muut homokauhuiset poliitikot tekevät sitä ja juuri sitä. "Raamattu tuomitsee yksikäsitteisesti homouden", toteaa Päivikin, jos ei muuta perustelua keksi. "Nainen vaietkoon seurakunnassa", komppaa Timo Millwallin huivi kaulassa.

Ensi keväänä - jos Jumala suo - meillä voi olla hallitus, jonka muodostavat Kepu, Kokoomus, Persut ja Kristilliset. Sillä pohjalla olisivat koti, uskonto ja isänmaa -arvot kohdallaan.

Photo: Malin Hoelstad/TT

Maailmanlopun meininkiä. Naispappi vihkii mustan homoparin kirkossa.

Eduskunnassa on taas käsittelyssä pari kansalaisaloitetta. Homoliitot ja pakkoruotsi. Koplaan nyt nämä kaksi asiaa yhteen kuin Kake Juhantalo aikoinaan. Toivottavasti en koe Kaken kohtaloa ja joudu valtakunnanoikeuteen.

Minusta kummassakin on perimmiltään kysymys samasta asiasta. Ihmisten halusta päättää itse oman elämänsä ratkaisuista. Voinko homoseksuaalina solmia avioliiton kuten eri sukupuolta olevat voivat? Voinko päättää vapaasti, mitä kieliä itse tai lapseni opiskelevat koulussa?

Yhteistä näille molemmille on vielä se, että etenkin homoliittojen vastustajat ja pakkoruotsin kannattajat pyrkivät tässä tekemään päätöksen toisten puolesta. Tietysti yksilön ja yhteisön yleiseen hyvään vedoten. Jos homoliitot sallittaisiin, niin koko avioliiton käsite rapautuisi ja yleinen moraalittomuus valtaisi yhteiskunnan. Lopulta saisi mennä naimisiin vaikka hauvelinsa kanssa, kuten eräs nimeltä mainitsematon persujen kansanedustaja Pentti Oinonen visioi. Vastaavasti pakkoruotsista luopuminen tarkoittaisi suomenruotsalaisuuden loppua ja olisi muutenkin ruotsin kielestä paitsi jääneille suuri henkilökohtainen menetys.

Kumpikaan asia ei kosketa minua mitenkään henkilökohtaisesti. Olen pormestarin vihkimänä juuri sellaisessa siviiliavioliitossa, jollaista oikeutta homotkin nyt itselleen haluaisivat. En näe mitään todellista perustetta sille, että sitä ei voitaisi myöntää homoillekin. Mitä kirkko tekee tahollaan, se ei minua kiinnosta. En kuulu kirkkoon enkä aio siihen enää liittyäkään, vaikka Teemu Laajasalo kuinka vikittelisi.

Kun olen 60-luvun oppikoulun käynyt, niin osaan ruotsiakin ihan kotitarpeiksi. Puhuminen on jäänyt vähiin, kuten suurimmalla osalla suomenkielisiä ruotsia hyvin ymmärtävistä. Katselen usein FST:n ohjelmia eikä minua harmita yhtään se, että minun oli aikoinaan pakko lukea ruotsia. Minusta toisen kotimaisen kielen osaaminen (nöjaktig förmåga, kuten meikäläisellä on todisteena piironginlaatikossa) kuuluu suomalaisen sivistyneistön yleissivistykseen. Jos joku ei halua kuulua sivistyneistöön, niin vaikea siihen on pakottaakaan.

Homoliittojen apinan raivolla tapahtuvan vastustuksen tiettyjen uskonnollisten piirien taholta voin vielä ymmärtää. Syvässä uskossa oleva on kuin rakastunut. Tunne estää kaiken rationaalisen ajattelun. Tosin sillä eroavuudella, että rakastumisen olotila kestää yleensä korkeintaan 2-3 vuotta. Rakkaus Jeesukseen muodosta tässä selvän poikkeuksen monien kohdalla. Se ei tunnu hellittävän hetkeksikään – ei ainakaan rationaalisen ajattelun puuttumisesta päätellen.

Sen sijaan pakkoruotsin puolustajien syvästi tunteenomainen ja täysin infantiili argumentointi oman näkökantansa puolesta on minusta käsittämätöntä. He edustavat kuitenkin pääsääntöisesti yhteiskunnan eliittiä, ihmisiä joiden ajatusmaailmaan minun on monissa muissa asioissa helppo samaistua. Keskustelu asian tiimoilta eduskunnassakin on niin ala-arvoista, että en kestä kuunnella sitä. Kun tässä keskustelussa perussuomalainen astuu puhujanpönttöön, niin hänen argumenttinsa ovat yleensä ihan toisella tasolla kuin vaikka Kimmo Sasin, Brysseliin häipyneestä Kataisesta nyt puhumattakaan. Jo pelkästään joutuminen todistamaan tätä marssijärjestyksen kääntymistä saa minut voimaan niin pahoin, että seuraan mielummin vaikka Maikkarin yöntuntien alle 75 älykkyysosamääräisille suunnattua "leikkimielistä tietovisaa" kuin keskustelua pakkoruotsista eduskunnasta.

Voisiko joku selittää minulle, että miksi samat henkilöt, jotka vaativat kiivaasti homoille oikeutta saada itse päättää, mennäkö avioliittoon vai ei, ovat suunnilleen yhtä kiivaasti vastustamassa ihmisten oikeutta saada itse päättää (ainakin enemmän kuin nykyään) lastensa kielivalinnoista koulussa? Puuttumassa toisen asioihin. Minä en nimittäin ymmärrä.

ps. Käytin tässä ilmaisua pakkoruotsi vain sen lyhyyden vuoksi. Tarkoitin tietysti toisen kotimaisen kielen opiskelun pakollisuutta peruskoulussa.

Kuva: ESA

Avaruusluotain Philae kököttää nyt komeetta Churyumov–Gerasimenkon kupeessa. Kovin vakaalla pohjalla 12.11.2014 alkanut suhde ei ole. Ei ainakaan, jos sitä pitää kasassa vain komeetan painovoima. Se kun on vain noin sadastuhannesosa siitä, mitä painovoima on maassa. Joten Maassa 100 kg painava luotain painaa Churyumov–Gerasimenkossa suunnilleen yhtä paljon kuin muinainen 5 pennin kolikko Maassa. Eli yhden gramman. Ei ole ihme, että mekaanisten näytteidenottolaitteiden käyttöä viivytetään. Niiden hidaskin liike saattaa työntää luotaimen pois komeetan pinnasta Newtonin III lain perusteella.

Siitä koitunut rahallinen menetys olisi vähän suurempi kuin kuvassa oleva vuoden 1977 alumiininen viiden pennin kolikon. Tosin sen pyyntihinta numismaattisessa nettikaupassa näkyy olevan jo 50 senttiä. Olipa hyvä, että tuli säästettyä. Mulla on niin iso liuta käytöstä poistettujen kolikoiden laatikossa. Säilytin niitä lähinnä siksi, että niillä voi kivasti demonstroida pintajännitystä.

Kävin ystäväni kanssa tässä taannoin Turuus, kirjamessuilla. Kirjoitin reissusta jo pienen bloggauksen. Tässä vielä vähän lisää.

Tulimme messuille vähän vailla kello yhtä iltapäivällä lauantaina. Heurekan ystäväni, joka oli markkinoimassa omaa kirjaansa monen muun puuhan ohella oli luvannut hommata meille yhden vapaalipun. Aina se on kotiinpäin näin eläkeläiselle. Oli sovittu, että soitan, kun olemme tulleet.

Näin tehtiin ja lippu oli varattuna. Sain samalla pienen pyynnön.

"Kun sinulla kuitenkin on kamera mukana, niin voitko ottaa muutaman kuvan POP-UP HEUREKA showsta, jota esitetään näyttelyhallin aulassa? Lasku perään."

"Toki. Koska esitys alkaa?"

"Viiden minuutin päästä."

"Mitä pitäisi näkyä kuvissa?"

" POP-UP HEUREKA show ja että sitä oli katsomassa innokasta yleisöä."

"Eiköhän tuo onnistu, aikaakin kun on vielä vaikka miten."

Olin nähnyt esityksen jo pariin kertaan aikaisemmin, joten tiesin, mitä tuleman pitää. Otin parikymmentä kuvaa eri suunnista esityksen kestäessä. Tilatut asiat olivat kuvissa, mutta en ollut oikein tyytyväinen tuloksiin. Se jokin puuttui.

Silloin shown vetäjän Hekon eteen asteli pieni poika, joka oli ilmiselvästi erityisen kiinnostunut esityksestä. Carpe diem! Siitä saisin jännitteen esityksen, esittäjän ja katsojan välille.

Kamerana minulla oli digipokkari, jonka lyhin polttoväli oli 7 mm ja valovoima f/1.4. Näillä arvoilla saisin riittävästi syväterävyyttä kuvaan ja voisin ottaa ilman ongelmia käsivaralta. Otin noin 30 kuvaa ajatellen, että määrä luo laatua, kunhan tietää, mitä on hakemassa. Otsikossa alla oleva kuva oli lähinnä sitä, mitä olin hakemassa.

Nyt aion kehua estotta itseäni, joten siitä näppylöitä saavat voiva lopettaa lukemisen tähän. Muille taustaksi kerrottakoon, että tämä analyysini perustuu pitkälti niihin oppeihin, joita olen saanut niillä lukemattomilla Matti J. Kalevan kursseilla, joihin olen elämäni aikana osallistunut.

Tämä nuori veijari luo kontrastin esiintyjän välille. Pieni-suuri, kädet tanassa-kädet levällään. Pojan kasvot kuitenkin irtoavat taustasta vaaleampina tummaa taustaa vasten, vaikka kuvan onkin niin syväterävä, että epäterävyyttä ei voi käyttää ilmaisullisena elementtinä.

Esiintyjä on luonnossa hyvin karismaattinen. Halusin korostaa hänen persoonaansa nostamalla hänen levitetyt kätensä vaaleina tummaa taustaa vasten ja tummina vaalea taustaa vasten esille. Bonuksena hänen otsanta takaa tuleva valo irrottaa hänen tukkansa ja otsansa taustaa vasten.

Kummankin päähenkilön katseet ovat suuntautuneet juuri meneillään olevaan "temppuun", joka muuten jäisi muun visuaalisen informaation varjoon.

Vaikka noin 20 kuvassa olevaa hahmoa katsovat herkeämättä showta, niin muitakin on. harvinaisen vähän kuintekin tilanteen huomuioon ottaen. Katseiden fokus on pääsäätöisesti tyhjiökuvussa.

Kuvassa on toljottavien hahmojen lisäksi on rittävästi niitä, joilla hämmästysten sormi menee kummastuksen suuhun tai hiuksia haromaan. Kuvauksen tilaaja on myös hyvä saada jos mahdollista ainakin yhteen kuvaan. Se voidaan yleensä huomioida plus-merkillä laskua maksettaessa. Siperia on opettanut tämän suhteen hyvässä ja pahassa.

En väitä, että olisin ottanut nämä kaikki asiat huomioon kuvaa ottaessani. En myöskään kuvittele, että tämä olisi henkeä salpaava ratkaisevan hetken kuva. Väitän kuitenkin, että kuva on harkiten tehty ja tilauksen mukainen. Laskukin maksettiin kiittäen, ei reklamoiden.

Edelleen siteeraan Matti J. Kalevaa. "Kun perusasiat ovat kunnossa, niin valokuvaajien suojelusenkeli yleensä huolehtii lopusta." Minä kun en tunnetusti enkeleihin usko, niin otan varmuuden riittävän monta harkittua kuvaa. Jos sitten enkeli piileksii jonkun kuvan takana, niin ei se minua haittaa.

Lueskelin viimeisintä Tiede-lehteä. Aviisi on minusta parantanut kuin sika juoksuaan. Meikäläinenkin saa olla ihan ällätikku kädessä, että löytää jotain huomautettavaa.

Viimeisimmässä numerossa oli artikkeli Machiavellistä. Siinä muun muassa kerrottiin, että Machiavellin 192 floriinin vuosipalkka Firenzessä vastaisi nykyrahassa 130.000:ta euroa.

Mitähän se tarkoittaa? Rahan arvon muutos nykyrahaksi on suoraan Wikipediasta, jota sen ansioista huolimatta ei voida pitää kaikkein luottavimpana lähteenä. Ei 500 vuotta vanhoja ansioita voi vertailla näin yksioikoisesti nykypalkkoihin. Ainoa järkevä tapa on tehdä vertailua silloisen ajan asioihin. Mitä rahalla on aikoinaan saanut ja millaisia palkkoja silloin on maksettu.

Floriini oli Firenzessä keskiajalla käytetty kultaraha. Se kävi maksuvälineenä myös muissa paikoissa, joten sitä voidaan pitää jonkinlaisena euron esi-isänä. Se oli myös kultarahan standardi, esimerkiksi Venetsiassa käytetty kultadukaatti oli saman painoinen – ja arvoinen, sillä kultarahan arvo oli sen kullan arvo.

Ylemmän virkamiehen vuosipalkka niihin aikoihin oli 20 floriinin huippeilla, joten ihan mukavaa palkkaa Machiavellille maksettiin. Hänen aikalaisensa Leonardo da Vincin vuosiansiot, jotka tosin vaihtelivat, olivat samaa suuruusluokkaa.

Rahan suuruutta voi arvioida ihan kullan arvonakin. Floriini painoi 3,5 grammaa, joten 192 floriinia nykyisellä kullan 30 euron grammahinnalla olisi noin 20.000 euroa. Tosin näillä kolikoilla on nykyään paljon suurempi numismaattinen arvo kuin niiden raakakullan arvo. 500 vuotta vanhan floriinikolikon arvo huutokaupattuna on netissä olevien arvioiden mukaan noin 1000 $. Kun dollarin kurssi on tällä hetkellä 0,8 euroa, niin Machiavellin vuosipalkan kolikoiden numismaattinen arvo olisi nyt noin 150.000 euroa. Se tieto on kuitenkin täysin epäolennainen arvioitaessa Machiavellin vuosipalkan suuruutta.

Kuva: Jyrki Vesa

"En minä niin sanonut, ja vaikka sanoinkin, niin en tarkoittanut ja vaikka tarkoitinkin, niin minua on tulkittu väärin."

Äänessä ei ole Paavo Väyrynen, vaan tietysti - minä. Mutta voisi yhtä hyvin olla Päivi Räsänen selittelemässä ihmisoikeuksien julistuksen ja homoliittojen välistä kytkentää. Mitä tuli sanottua ja mitä tarkoitettua ja erityisesti mitä ei tullut tarkoitettua, vaikka tulikin sanottua.

Mitä Päivi siis on sanonut ja mitä hän on sillä tarkoittanut ja mitä ei tarkoittanut? Ensimmäiseen kysymyksen vastaaminen on tietysti helpompaa. Suora siteeraus.

"Jos ajatellaan vaikkapa YK:n julistuksia, jotka on ihmisoikeuksien tällaisen universaalin tulkinnan kannalta merkityksellisiä, niin siellä lähdetään siitä, että jokaisella on oikeus… jokaisella miehellä ja naisella on oikeus solmia avioliitto, eli siinäkin avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi liitoksi."

Sekoilu sanoissa voidaan tulkita tietysti freudilaiseksi lipsahdukseksi, mutta lausuman tarkoitusperää tulkittaessa se täytyy asettaa kontekstiinsa. Siis johonkin sellaiseen, joka tuntuu monille ihmisille olevan täysin tuntematon käsite. Suoraan sanoen heidän omasta sijoittumisestaan mielipidekartalla riippumatta.

Päivi perustaa monet yhteiskunnalliset näkemyksensä kristilliseen uskoonsa ja sen ylimpään auktoriteettiin, eli Raamattuun. Raamattu onkin tässä suhteessa varsin mukava opus. Se on niin sekava ja ristiriitainen sisällöltään, että sieltä voi löytää perusteet melkein mille tahansa inhimilliselle käyttäytymiselle. Kuten on löydettykin. Lukea kuin piru raamattua ei ole mitään sen rinnalla, miten uskovaiset tavaavat Raamatun yksittäisiä jakeita ja tulkitsevat näin sanaa omaksi edukseen.

Päiville Raamattukaan ei selkeästi riitä, vaan avuksi huudetaan vielä ihmisoikeuksien julistusta. Tulkinnan logiikka ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään. Päivi selittelee sanomiaan näin.

"En missään vaiheessa sanonut enkä tarkoittanut sitä, että tasa-arvoinen avioliittolaki olisi ihmisoikeusjulistuksen vastainen. En ole todellakaan sanonut sellaista, enkä niin ajattele."

Et todellakaan sanonut niin. Mitä ajattelit, niin sitähän voi vain arvailla, kun ajatuksen luku ei ole vielä kovin pitkällä, vaikka tiettyjä koetuloksia onkin viime aikoina saavutettu. Käytit kuitenkin julistuksen 16. artiklaa argumenttina sille, miksi avioliittolakia ei pidä muuttaa tältä osin. Kun julistus jotenkin legitimoi avioliiton universaalisti miehen ja naisen väliseksi.

Itse tekstihän menee näin.

"16. artikla.

1. Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen.

2. Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta.

3. Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan."

Kun miehet ja naiset ovat solmineet avioliittoja jo ammoisista ajoista lähtien, niin tekstin ydin ei varmaan ole siinä, että miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto, vaan niissä reunaehdoissa. Ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvista rajoituksista. Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta

Ihmisoikeuksien julistus on vuodelta 1948. Maailma, jopa nämä meidän mielestämme "sivistyneet valtiotkin" oli kovasti erilainen kuin nykyisin. Monissa valtioissa esimerkiksi eri rotuisten avioliitot olivat joko kiellettyjä tai ainakin suuresti paheksuttuja. Eikä asiat ole monissa maissa siitä miksikään muuttuneet. Vanhempien järjestämät avioliitot taitavat olla vieläkin yleisempiä kuin pelkästään parin keskinäisen päätöksellä solmitut. Vanhempien järjestämistä avioliitoista varmaan hyvin harva avioliitto on vapaa "rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvista rajoituksista". Tässä suhteessa ihmisoikeuksien julistus koostuu enemmänkin länsimaisen ajattelutavan mukaisista hurskaista toivomuksista kuin todellisista konkreettisista oikeuksista. Tosin olen aika vakuuttunut siitä, että vanhempien järjestämällä avioliitolla on tilastollisesti suurempi mahdollisuus onnistua kuin nuoren parin rakkauden huumassa solmitulla, mutta se on eri asia.

Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen oli vuonna 1948 länsimaissakin aivan toisenlainen kuin nykyisin. Suomessakin homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu aina vuoteen 1971 asti. Eli jos vaikka minun kouluaikanani olisi välitunnilla kutsunut jotain homoksi, niin se olisi ollut samaa kuin kutsua toista varkaaksi tai muuten vain kriminaaliksi. Eipä silloin juuri homoteltukaan, ei ainakaan nykyiseen malliin, jolloin "Vitun homo" on kaikesta epäloogisuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri siksi - nuorison yleisimpiä kutsumanimiä toiselle.

On kokonaan poissuljettu ajatuksena, että vuonna 1948 tämä 16. artikla olisi voinut kuulua hieman erilaisena, kuten Päivi ehti jo aloittaa: "Jokaisella on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta, uskonnosta tai seksuaalisesta suuntautuneisuudesta johtuvia rajoituksia." Sanotaan nyt sekin, että pedofiilikortilla yms. on turha kuittailla. Ne ovat olkinukkeja tässä yhteydessä.

Siis mitä Päivi ihan oikeasti ajoi takaa? Kun 16. artiklan perusteella seksuaalista suuntautuneisuutta ei voida käyttää loogisena perusteena sen paremmin homoliittojen puolesta kuin vastaan, niin miksi ylipäänsä ottaa se esille? Vain siksi, että Päivi kaikkien omaan näkemykseensä sokeasti uskovien lailla poimii vain suoranaisesti tai epäsuorasti oma näkemystä tukevat argumentit. Näitä uskovia löytyy kyllä muistakin kuin Päivin hengenheimolaisten leireistä.

Täällä on muuten hyvä mielipidekirjoitus asiasta. Ai mikä on minusta hyvä mielipidekirjoitus? No, se on sujuvaa tekstiä, siinä on ainakin hieman tavallisuudesta poikkeava raikas lähestymiskulma ja se on pitkälti samaa mieltä asiasta kuin minä. Sellainen on minusta hyvä mielipidekirjoitus.

Kumpaa kirjaa käsi hamuaisi? Oikea vastausta ei ole. Kauneus on katsojan silmässä ja kirjan houkkuttavuus korvien välissä. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä, kolmas ei kummastakaan, neljäs molemmista ja viides kaikista edellä mainituista.

Olen pyrkinyt jo pitkään arvioimaan syksyn kirjasadosta aina muutaman minua kiinnostavan opuksen. Kun eläkeläisten aika tunnetusti on kortilla, niin päätin tehdä Juhantalot ja koplata pari kirjaa samaan arvioon. Toivottavasti en koe Kaken kohtaloa ja joudu siitä valtakunnanoikeuteen.

Kirjat ovat Kari Enqvistin Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus sekä Martin Vermeerin ja Antti Rasilan Maailman kartta – johdatus matemaattiseen geodesiaan. Vanhan sanonnan mukaan jokainen matemaattinen kaava tietokirjassa puolittaa kirjan myynnin. Jos sanonta on edes jollain tarkkuudella myyntiä ennakoiva matemaattinen malli, niin Maailman karttaa tuskin myydään yhtään kokonaista kappaletta riippumatta siitä, miten paljon Ensimmäistä sekuntia menee kaupaksi. Ainakin jos sanonta on edes jollain tarkkuudella myyntiä ennakoiva matemaattinen malli. Enqvistin kirjassa kun ei ole yhtään kaavaa, mutta Vermeerin ja Rasilan kirjan sivut turpoavat niistä.

Kirjoilla on tarkoituksensa ja kohdeyleisönsä. Ensimmäinen sekunti on suurelle yleisölle suunnattu enempi vähempi kansantajuinen kirja maailmankaikkeuden synnystä ja sen selvittämiseksi tehdystä tutkimuksesta. Kari Enqvist on ollut aitiopaikalla sitä silminnäkijänä seuraamassa ja itsekin tekemässä. Siis tutkimusta. Maailman kartta taas on oppikirja. Sitä tuskin löytyy monestakaan joululahjapaketista, toisin kun Ensimmäinen sekuntia.

Huolimatta kirjojen kovin erilaisista tavoitteista en malta olla arvioimatta niitä matematiikan näkökulmasta. Enqvistin kirjaa lukiessa tilanne matematiikan suhteen ei ole yhtä toivoton kuin Paavo Ruotsalaisella aikoinaan, jolle seppä Högman totesi, että yksi Paavolta puuttuu ja sen mukana kaikki. Nimittäin Kristuksen sisäinen tunteminen. Karin kirjassa kun ei ole matemaattisia kaavoja, niin ei niitä tarvitse tunteakaan.

Sen sijaan voi kysyä, että avautuisiko Ensimmäinen sekunti jotenkin syvällisemmin, jos lukija olisi perehtynyt sen takana olevaan matematiikkaan. Tilanne saattaisi olla aika paradoksaalinen, sillä tarvittavan matemaattisen arsenaalin hallitseva luultavasti olisi muutenkin perillä kosmologiasta ainakin sillä tasolla, mitä kirjassa tulee esille. Tällainen lukija voisikin keskittyä Enqvistin kirjan kaunokirjalliseen puoleen, jota maustetta on Karille tyypilliseen tapaan siroteltu aika runsaalla kädellä. Sivumennen sanoen tapasin Kari Enqvistin ensimmäisen kerran joskus 70- ja 80-lukujen vaihteessa Oriveden Opiston science fiction kurssilla. Esitellessään itsensä muille kurssilaisille Kari ilmoitti aikovansa tulla Suomen johtavaksi science fiction -kirjailijaksi. Eräiden filosofien mielestä näin on käynytkin.

Kosmologiassa tarvittavan matematiikan suhteen asia on siinä mielessä ikävä, että sitä ei noin vain omaksutakaan. Toisin kuin vaikka ruotsin kieli, jota on aika helppo oppia, mutta jota ilman pärjää kaikkialla muualla paitsi Närpiössä (jossa tosin ei pärjää kuin Närpiön ruotsilla), niin kosmologian matematiikka on vaikeaa, mutta ilman sitä kosmologian sisäinen tunteminen on mahdotonta.

Kosmisen taustasäteilyn epätasainen jakauma on yksi maailmankaikkeuden synnyn teorian keskeisistä kulmakivistä. Miten niin, voisi epäuskoinen maallikko kysyä. Kosmisen taustasäteilyn merkitys on asiaan perehtymättömille yhtä käsittämätöntä kuin pyhän kolmiyhteyden merkitys kristinuskossa minun kaltaiselle pakanalle. Se ei ole auennut minulle, vaikka minun horisontistani katsoen kiihtyvällä tahdilla eteen tulevissa hautajaisissa sitä saa kuulla ihmisten yhteen ääneen toistavan.

Analogia saattaa ensi kuulemalta tuntua aika kaukaa haetulta. Sitä ei kuitenkaan minusta ole. Molemmissa tapauksissa kyse on siitä, että maallikolla ei ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa tai olla uskomatta auktoriteetteja. Pyhän kolmiyhteyden perimmäinen auktoriteetti on Nikean kirjolliskokous vuonna 325, jolloin muotoiltiin kristillinen kolminaisuusoppi: "Jumala on kolmiyhteinen – Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kolme persoonaa, mutta vain yksi Jumala". Kosmologian perusta taas lepää niissä matemaattisissa malleissa, jotka ovat yhteensopivia saatujen havaintojen kautta. Nämä matemaattiset kaavat ovat sellaisia, että suurimmalle osalle ihmisistä ne ovat libanonilaisen runoilijan Kahlil Gibranin sanoin jotain, "jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta".

Matematiikan ovi ei ole kuitenkaan avaimettomassa takalukossa. Kenellä tahansa on ainakin periaatteessa mahdollista opiskella matematiikkaa ja fysiikkaa niin pitkälle, että voi joko todeta matemaattisten mallien olevan sopusoinnussa havaintojen kanssa tai sitten haastaa kosmologien aika yksimielinen veljeskunta omalla teoriallaan. Pyhän kolmiyhteyden teorian oikeaksi tai vääräksi todentaminen on aika lailla vaikeampaa. Ainakaan näiden 1700 vuoden aikana se ei ole kovin pitkälle edennyt.

Entiseltä formula-kuskilta Mika Salolta kysyttiin, että miten tavallinen ratin pyörittäjä mahtaisi pärjätä F1-auton kanssa radalla. Mika vastasi, että tämä ei saisi edes peruutettua autoa ulos tallista. Vähän samaa on modernin fysiikan matematiikassa. Esimerkiksi minä, jolla on kuitenkin laudatur-tason tutkinto sekä matematiikassa että fysiikassa, olen ihan ulkona kummastakin alasta vähänkin syvemmälle mentäessä. Toki tässä asiassa sisään pääsy on helpompaa – toisin kuin ravintolaan – , jos on hieman pohjia. Uskoisin oppivani "kosmologian matemaattiset apuneuvot" kohtuullisessa ajassa (en määrittele tarkemmin tässä kohtuullisen mittaa), jos vain katsoisin sen tarpeelliseksi. Minulle riittää kuitenkin tieto siitä luottamukseksi.

Oma fysikaalinen mielenkiintoni on suuntautunut ihan toisaalle. Kun Kari Enqvist kertoo, että ensimmäisen sekunnin jälkeen ei ole tapahtunut mitään mielenkiintoista ja häntä ei ole koskaan kiinnostaneet voimavektorit, niin minusta juuri arkipäivän fysiikka on mielenkiintoista. Näistä meillä kummallakin on varsin vakuuttavia kirjallisia näyttöjä. Karilla jopa voimavektoreiden epämielenkiintoisuudesta, kun hän muutama vuosi sitten meni löperyyttään antamaan Helsingin Sanomille lausunnon vappupallon käyttäytymisestä autossa. Siitähän riemu repesi.

Entäpä Maailman kartta? Kun kirjassa on vain muutama sivu yleisempää tekstiä ja loppu tiukkaa matemaattista kaavaa, niin onko kirjalla annettavaa juuri muille kuin korkeamman matematiikan lukutaitoisille? Suoraan sanoen eipä juuri. Niin sanottujen kovien luonnontieteiden kieli on matematiikkaa, yleensä vielä aika syvällistä matematiikkaa. Tämän alan kirjallisuus tuppaa jäämään hepreaksi, jos ei hallitse matematiikan kieltä. Funktiolaskimen käyttötaitoa, nelilaskimesta nyt puhumattakaan, ei vielä katsota matematiikan kielen hallinnaksi. Jos Maailman karttaan tutustuminen toimii jollekin ponnahduslautana matematiikan kielen opiskelujen alkamiseksi, niin se on pelkästään sillä ansainnut olemassa olonsa oikeutuksen. Matematiikka kun ei tiettävästi ole muiden kuin tietokoneiden äidinkieli, joten me lihaa ja verta olevat joudumme opiskelemaan sen tuskalla ja vaivalla. Edes se paljon mainostettu ruotsin kieli ei ole portti matematiikan kieleen. Matematiikan kieltä taitavia tarvitaan yhä enemmän ja toisaalta into tämän kielen opiskelua kohtaan näyttää ainakin minun eläkkeellä olevan matikan open silmin olevan laskemaan päin. Huolestuttavaa kehitystä.

Jos vielä jatkan Mestarin lailla vertauskuvia käyttäen, niin sanoisin Maailman kartan olevan modernin atonaalisen taidemusiikin kaltaista. Minusta sen ymmärtäminen ja siitä nauttiminen vaatii syvällisempää musiikin tuntemusta. Näin ainakin olen selittänyt oman totaalisen ymmärtämättömyyteni itselleni. Ensimmäinen sekunti taas on enemmänkin klassista musiikkia (näennäisestä vertauksen ontuvuudesta huolimatta). Siitä voi nauttia ilman, että seuraa samalla partituuria, mutta varmaan siitä voi saada vielä enemmän irti, jos on nuotinlukutaitoinen.

Ensimmäinen sekunti ja Maailman kartat kirjojen arvio tulee Dimensio-lehteen. Vaikka arvion neitsyys jo menikin sen tällä foorumilla julkaisemisen myötä, niin ajattelin antaa Dimensiolle jonkinlaisen ensiyön oikeuden kuitenkin. Joten arvio palaa takaisin sen paperisen julkaisemien jälkeen.

Viimeiset vanhurskaat pakenevat maasta, kun Jumalan viha on kohdannut homoliitot sallivaksi Baltian maaksi muuttunutta Suomea. Suolapatsaaksi jähmettyvä nainen ei voi olla Päivi Räsänen, koska kuvan naisella on viinileili kainalossa.

Kaiken muun ohella minua ei lakkaa hämmästyttämästä, millaisiin limboihin ihminen kykenee argumentoidessaan jonkin itselleen tärkeän puolesta ja etenkin toisen näkökantaa vastaan. Kuten vaikka sukupuolineutraalia avioliittolakia ja oikeutta valita vapaammin peruskoulussa opiskeltavia kieliä. Kummassakin kun kysymys perimmältään samasta asiasta. Ihmisen oikeudesta päättää omista asioistaan tavalla, joka ei varmasti ole toiselta pois.

Vastustamisen argumentit ovat hämmästyttävän samanlaiset. On porttiteoriaa ja kaltevaa pintaa. Maalataan enempi vähempi konkreettisia helvetin kauhuja, jotka odottavat, jos nyt vallitsevaa olotilaa muutetaan. Auktoriteeteista käy ihan yhtä hyvin Raamattu kuin perustuslaki.

Jos homot saavat luvan mennä avioliittoon, niin kohta samaa oikeutta vaaditaan eläimiin sekaantujille ja pedofiileille. Tämän lainmuutoksen myötä Suomi kokee Sodoman ja Gomorran kohtalon; tulta ja tulikiveä tulee satamaan syntisen kansan päälle.

Jos peruskoulussa ei opeteta kaikille ruotsin kieltä, niin Närpiön mummoille ei voida jatkossa taata enää palveluja äidinkielellään. Savolaisten oikeus vapaasti muuttaa ruotsinkieliseen kuntaan (att bli sudeten Savolax-borna) vaaraantuu, kuten myös kaupan käynti ruotsalaisten yritysten kanssa. Suomalaiset muuttuvat ruotsin kieltä osaamattomiksi balteiksi. (Tämä viimeisin aivopieru on muuten lähtöisin kosmologi Kari Enqvistin kynästä. Mikä osoittaa, ettei akateeminen sivistys ja korkea asema tiedeyhteisössä välttämättä tuota aina kaikkein fiksuimpia mielipiteitä. Tai sitten sen, että me sivistymättömät moukat emme vain ymmärrä mistään oleellisesta mitään.)

Jos koplataan nämä kaksi eduskunnassa tänä syksynä ollutta kansalaisaloitetta yhteen, niin havaitaan niillä olevan yhteensä lähes 100 %:n vastustus. Ne, jotka vastustavat vapaampaa kielivalintaa, ovatkin homojen vapaudesta päättää menostaan avioliittoon tasan toista mieltä ja päinvastoin. Ainoastaan Kimmon Sasi vastustaa johdonmukaisesti kumpaakin lakialoitetta. Pienen pieni ristiriita on Sasinkin linjassa. Kun hän ilmoitti avioerostaan, niin julkilausuman otsikkona oli "Avioliitto on upea instituutio". Tosin Kimmon mielestä se upea instituutio ei sovellu homoille eikä hänelle itselleen.

Natsivartijalle pressikortti pöytään

Ihmiskunnan geneettinen rappio

190 kilometriä tankkaamatta

Matin mietteitä

Guggenheim dollarilla, auringonnousu viidelläsadalla tuhannella.

Opi perusasiat; se ei koskaan ole liian myöhäistä

Kun googletuskaan ei auta

Lisää syväterävyyttä

Mielenkiintoista, eikö vain?

Maalämpölämmittäjän parasta aikaa

Lukusokeutta

Kaima on huolissaan

Homoliitot ja pakkoruotsi

Viiden pennin Philae

Oma kehu haisee

192 floriinia nykyrahassa.

Tilanteen Päivitys

Kirja kaavoilla vai ilman?

Kirja-arvio

Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!